Tukholma-intoilua Nörttitytöt-blogissa

Gamla Stanin tiuhaan rakennettu itäinen ranta lahden takaa nähtynä

Tukholma on hurmannut minut. Mikään muu ulkomainen kaupunki ei ole onnistunut houkuttelemaan minua takaisin yhtä monta kertaa kuin se.

Tukholma on minulle tuttu, mutta silti se on tarpeeksi vieras ja tarpeeksi ulkomailla. Sieltä löytyy se erityinen, innostunut elossa olemisen tunne, joka kotikaupungin arkisilta kaduilta usein puuttuu.

Tutustuin ja ihastuin Tukholmaan oikeastaan vahingossa.

Töissä oli kehityskeskustelu. Jotain sanottavaa oli keksittävä. Tulin sanoneeksi, että voisin lähteä työntekijävaihtoon Tukholmaan.

Alle vuoden kuluttua siitä – keväällä 2013 – puksutin Silja Linella lahden yli ja asetuin vuokralle erään ruotsalaisen kollegani asuntoon Södermalmille. (Kollega itse oli kätevästi samaan aikaan työntekijävaihdossa Suomessa.) Kävin päivisin töissä. Iltaisin ja viikonloppuisin hioin Maailmanhistorian pahimpia erehdyksiä painokuntoon.

Parvekkeeltani aukesi kesäyö:

Sininen kesäöinen taivas kerrostalon siluetin yllä. Kerrostalon ikkunoista kajastaa kellertävää valoa.

Katselin taivasta ja tuumailin: tämähän on mainio kaupunki.

Olen sitä mieltä edelleen.

Tällä viikolla pääsin intoilemaan Tukholmasta muuallakin kuin täällä omassa blogissani. Kirjoitin Nörttitytöt-blogiin Tukholma-vinkkejä. Sain ympättyä postaukseen ikisuosikkini Östasiatiska museetin eli Itä-Aasian museon. Lisäksi mukaan pääsivät trooppinen Fjärilshuset-perhostalo ja Vikingaliv-viikinkimuseo, joissa kävin ensimmäistä kertaa tämän vuoden elokuussa.

Pidemmittä puheitta: Nörtin Tukholma. Mukavia lukuhetkiä!

Mainokset

Terveisiä suomentajien kesäkoulusta!

Vietin viime viikolla neljä päivää kirjallisuuden kääntäjille suunnatussa englanti–suomi-kesäkoulussa, jonka järjestivät Kirjallisuuden vientikeskus FILI, Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto SKTL sekä Suomen Journalistiliiton kääntäjien ammattiosasto KAOS.

Kesäkouluun osallistui kahdeksan uraansa aloittelevaa suomentajaa, joista minä olin yksi. Lisäksi sinne saapui Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista kahdeksan suomesta englantiin työskentelevää kirjallisuuden kääntäjää, jotka niin ikään ovat uransa alkupuolella. Meitä mentoroi yhteensä neljä konkarisuomentajaa ja neljä kokenutta englannintajaa.

Olen kääntänyt urallani enemmän asiatekstejä kuin proosaa. Oli mahtavaa päästä vaihteeksi todella syventymään suomentamiseen. Odotin kesäkoulua ihan innoissani enkä suotta – se oli nimittäin oivallinen! Jatka lukemista Terveisiä suomentajien kesäkoulusta!

Kielitiedettä viidakossa: älä nuku, varo käärmeitä

Daniel Everett matkusti nuorena ja idealistisena kristittynä perheineen Amazonin sademetsän uumeniin Pirahã-alkuperäiskansan luo aikomuksenaan opetella heimon kieli ja kääntää sille Uusi testamentti. Hän kertoo kokemuksistaan teoksessaan Don’t sleep, there are snakes: life and language in the Amazonian jungle (Profile Books, 2009).

Everett asui yhteensä kymmeniä vuosia heimon luona, oppi kielen ja loi uran kielitieteilijänä. Lopulta hän luopui uskostaan. Niin syvästi heimon elämäntapa ja ajattelu vaikuttivat häneen.

Everett
Don’t sleep, there are snakes on omaelämäkerrallinen teos kielestä ja elämästä Amazonin viidakossa.

Nyt hiukan kieli-intoilua!

Jatka lukemista Kielitiedettä viidakossa: älä nuku, varo käärmeitä

Bloggauksia ja tietokirjahullaannus

Mainiota tätä vuotta!

Blogini vietti viime vuoden melkoista hiljaiseloa – eikä vähiten siksi, että olen mukana työpaikan blogi- ja some-tiimeissä. Bloggaaminen ja somettaminen ovat mukavaa vastapainoa kääntämiselle. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että kirjoitan töissä niin paljon, ettei sanoja enää riitä omaan blogiini.

Jaan nyt muutamia tekstejäni työnantajan blogin puolelta.

Olen erityisen tyytyväinen single sourcingista eli yksilähteistämisestä kertovaan bloggaukseen. Sitä kirjoittaessani opin aiheesta paljon ja koin jopa pienen tietokirjahullaantumisen* Kurt Amentin teokseen Single Sourcing: Building Modular Documentation.

*) Tunnetteko tietokirjahullaantumisen ilmiön? Keksin käsitteen juuri äsken, mutta olen vakuuttunut, että ilmiö on todellinen.

Eteen osuu hyvin kirjoitettu teos mielenkiintoisesta aiheesta, ja yhtäkkiä sitä on ihan höyrypäisen innoissaan ja pää kipinöi uusia ajatuksia. Sitä pohtii, voisiko kirjan esimerkiksi opetella ulkoa tai salakuljettaa yöksi kotiin tyynyn alle, jotta kaikki huikea ja hyödyllinen tieto imeytyisi aivoihin yön aikana.

Viimeksi taisin kokea yhtä massiivisen tietokirjahullaantumiskohtauksen, kun kirjoitin gradua ja löysin Gideon Touryn teoksen Descriptive Translation Studies – and beyond. Se vasta oli kirja!

Mutta palatakseni aiheeseen…

 

Single sourcing -bloggaukseni löytyy täältä: Single sourcing pienentää käännöskuluja. Haastattelin sitä varten erästä kollegaakin. Hei vaan, Henkka, jos luet tätä!

* * *

Olen päässyt pauhaamaan bloggaamaan rauhallisesti myös eräästä lempiaiheestani, nimittäin kapulakielestä ja selkeästä kielenkäytöstä.

Tekstissä Simpukoita vai helmiä – hyvä virkakieli on kaikkien etu totean, että ”todellinen asiantuntija on se, joka osaa kertoa mutkikkaatkin asiat kansantajuisesti”. Kerron myös vinkkejä, joilla omaa tekstiä on helppo selkeyttää. Valitettavasti vinkkiluettelosta on kadonnut numerointi, kun blogi siirrettiin taannoin uudelle alustalle. Pitääpä pyytää blogin hallinnoijaa korjaamaan.

* * *

Aika syvällistä ja yksityiskohtaista käännösalan nippelitietoa edustavat kaksi seuraavaa bloggausta laillisesti pätevistä käännöksistä ja niiden tekijöistä eli auktorisoiduista kääntäjistä (itselläni on auktorisointi kieliparissa englanti–suomi).

Käännöksiä tilaaville asiakkaille ei ole aina selvää, milloin tarvitaan laillisesti pätevä käännös, joten kirjoitimme kollegani Marja-Liisan kanssa perustietopaketin: Tarvitsetko virallisen vai leimatun vai auktorisoidun vai laillisesti pätevän käännöksen?

Myöhemmin kirjoitin jatko-osan, jossa pureksin laillisesti pätevien käännösten tarkoitusta. Tadaa: Laillisesti pätevä käännös on aina todiste jostakin.

Siinäpä joitain viime aikojen kynänheilutuksia.

Tätä bloggausta kirjoittaessani aloin muistella lämmöllä tuota Kurt Amentin single sourcing -opasta. Pitää varmaan penkoa se esiin töissä meidän kääntäjien kirjahyllystä. Tyynyn alla on aina tilaa vielä yhdelle kirjalle.

Kaikki se valo, joka tästä suomennoksesta soljuu

 

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pakoon pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle, kärpäset laskeutuvat ojissa lojuvien ruumiiden jäännöksiin; hän kuulee, miten tamarindit värisevät tuulessa ja närhet kirkuvat ja dyynien heinä palaa; hän tuntee maankuoren sisään vaipuneen suuren graniittinyrkin, jolla Saint-Malo sijaitsee, ja valtameren, joka kovertaa sitä kaikilta neljältä sivulta, ja ulkosaaret, jotka panevat lakkaamatta vastaan vuoroveden vyörylle; hän kuulee, miten lehmät juovat kivikaukaloista ja delfiinit nousevat Kanaalin vihreiden vesien läpi; hän kuulee, miten kuolleiden valaiden luut liikahtelevat viisi peninkulmaa alempana , ja niiden luuydin tarjoaa sadaksi vuodeksi ravintoa sellaisten eliöiden yhdyskunnille, jotka elävät niissä koko ikänsä eivätkä koskaan näe yhtä ainutta auringon lähettämää fotonia. Hän kuulee, miten hänen kotilonsa raahaavat ruumistaan luolan kivillä.

* * *

Minulla on ammattitauti. Luinpa mitä tahansa, päässäni rullaa käännös. Jos luen suomeksi, pieni ääni kuiskuttelee korvieni välissä samat asiat englanniksi. Jos luen jollain vieraalla kielellä, päähäni pulpahtelee suomennosta samaan tahtiin.

Sisäinen kääntäjäni on erityisen hanakas kommentoimaan suomennettua kaunokirjallisuutta. Paistaako alkuperäinen kieli suomennoksen läpi? Miten rikasta kieltä suomentaja käyttää? Miten olisin itse kääntänyt tuon sanaleikin? Olisinkohan selviytynyt siitä yhtä nokkelasti kuin tämä suomentaja? Mitähän verbiä kirjailija on käyttänyt tässä kohdassa? Ja onpas suomentaja muuten avannut lukijalle näppärästi tuonkin kulttuurisen viittauksen! Ja niin edelleen.

Aina en jaksaisi kuunnella loputonta kommenttiraitaa. En luopuisi kielitaidostani enkä kyllä käännöstaidostanikaan… mutta aina en jaksaisi kuunnella.

Joskus harvoin tulee vastaan kirja, joka hiljentää kommentaarin. Kirja, jonka kieli pysäyttää vieraskielisten sanojen vyöryn ja hiljentää hälyn.

Tällä kertaa siinä onnistui Hanna Tarkan suomentama Anthony Doerrin teos Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015).

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, suom. Hanna Tarkka
Kaikki ne sanat, jotka näemme ja joista nautimme.

Poimin kirjasta näytteen tämän kirjoituksen alkuun. Mitä kieltä! Mitä eloisaa, rikasta, ilmeikästä, tyrmäävää ja hykerryttävää suomea! Totta kai kurjenmiekat kahahtelevat soilla. Äänet soljuvat parvina. Totta kai Saint-Malo on mereen uponnut graniittinyrkki. Mutta en minä sitä tiennyt, ennen kuin Hanna Tarkka puki sen sanoiksi juuri näin.

Suomeksi ja suomen kielessä kasvanut minäni ahmi kirjaa ja hengitti kieltä ja nautti. (Ja liikuttui ja kauhistui ja pysähtyi pohtimaan Euroopan historiaa ja nykyaikaa. Kirjan kansien välistä löytyi nimittäin kielen lisäksi itse kertomus, monisäikeinen ja ajatuksia herättävä.)

Suosittelen. Suorastaan kannustan ja yllytän. Tarttukaa tähän.

Hanna Tarkalle nostan kuvitteellista hattuani: erinomaista työtä!

* * *

Sivukommenttina vielä. Tästä postauksesta piti tulla pelkkää suomennoksen kehumista, mutta sitten menin tutkailemaan, mitä kirjasta on sanottu mediassa ja blogeissa. Huomasin harmikseni, että Hesarin viimekesäisessä arviossa kriitikko Antti Majander kutsuu kirjaa ”kesän varmaksi lukunautinnoksi”, mutta jättää suomentajan tyystin mainitsematta. Se on nolo kömmähdys ja suomentajan työn ylenkatsomista.

Suomennos ei pulpahda tyhjästä. Ilman suomentajan työtä ”kesän varma lukunautinto” olisi jäänyt kokematta. Tämä on ihan perusasia, joka suomennettua kirjallisuutta arvostelevan (ja arvostavan?) kannattaisi muistaa.

Leipuria vaivaa ja eräopasta korpeaa

Ala-asteella oli hienoa päästä kirjoittamaan liitutaululle. Liitu napsahteli ja suhisi pehmeästi vasten liitutaulun tummaa pintaa. Oli mahtavaa jättää maailmaan isompia jälkiä kuin tavalliseen kouluvihkoon tai A4-arkille mahtui.

Työpaikan keittiössä riippuu liitutaulu.

Pakkohan siihen on kirjoittaa.

Aloin raapustella syksyn alussa liitutaululle arvoituksia keittiöön kokoontuvien lounastajien iloksi. Ihan joka viikko en ole keksinyt tai etsinyt uutta aivopähkinää, mutta onneksi eräältä kollegalta löytyy ideoita silloinkin, kun allekirjoittaneen aivot lyövät tyhjää.

Eräopasta korpeaa, turkistarhuria ketuttaa, pesäpalloilijaa sieppaa.
Jos mattimeikäläistä harmittaa…

 

Tämän arvoituksen aloitti kollegani. Minä keksin mukaan muutaman rivin, ja viikon varrella muutkin kollegat lisäsivät taululle ammatteja ja keksivät tyhjille viivoille ratkaisuja. Eräs ruotsalainen kollega uteli, mitä taulussa seisoi. Raavimme päätä ja totesimme, että idiomit ovat vaikeita kääntää.

Kielessä kuin kielessä on aina runsaasti ilmaisuja sellaisille asioille, jotka ovat puhujille tuttuja ja yleisiä. Meitä suomen puhujia ärsyttää, harmittaa, sieppaa, potuttaa, rassaa, ottaa kupoliin ja pannuun hyvin monisanaisesti.

Tätä kirjoittaessani äkkäsin muuten vielä, että puusepältä ja polkupyörämekaanikolta palaa pinna, juustomestaria raastaa, ihotautilääkäri saa näppylöitä, lihamestaria kalvaa ja vihannesmaan kitkijää suorastaan nyppii.

Vielä kun löytyisi idiomi meille kääntäjille!

Linkkivinkki: lusikkani sopassa työnantajan blogissa

Työnantajani Semantixin Kielentila-blogissa julkaistiin pari päivää sitten juttu suomenruotsin ja ruotsinruotsin eroista. Sen on kirjoittanut kollegani Lovisa ja suomentanut kollegani Eeva.

Itse pääsin työntämään lusikkani soppaan oikolukuvaiheessa. Eevan tekstejä on aina ilo oikolukea. Käännös oli alun perinkin mainio, joten en joutunut hinkkaamaan muotoseikkoja. Sen sijaan pääsin surffaamaan Eevan suomennoksen aallonharjalla ja miettimään tekstin luettavuutta ja napakkuutta. Juuri sellaista kääntäminen nautinnollisimmillaan on: kääntäjän ja oikolukijan yhteistyötä. Kaksi päätä nimittäin ajattelee paremmin kuin yksi.

Lovisa mainitsee tekstissä ilmiön nimeltä ”oegentliga finlandismer”. Korjaan sulan hattuuni suomennoksesta ”kulttuurisidonnaiset finlandismit”. Pyörittelimme Eevan kanssa sanoja hyvän tovin ennen kuin suomennos löytyi. Mielestäni ehdotukseni on aika hyvä!

Kaiken kukkuraksi tekstissä sivutaan lempi-inhokkiani eli suomalaista kapulakieltä. Kannattaa lukea!

Presidenttien tulkit Hesarissa

Juhannuksen alla Anneli Ahonen kirjoitti Helsingin Sanomiin Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin tulkkien työstä. Teksti on mielenkiintoinen kurkistus tulkin työhön ja siihen, miten merkittävä yksittäinen sanavalinta voi olla. Mainiota, että tulkit huomataan ja heidän työtään arvostetaan!

Ahonen tosin sekoittaa välillä tulkkauksen ja kääntämisen. Me kääntäjät (translators) käännämme tekstiä, jolloin syntyy käännös. Tulkit (interpreters) sen sijaan tulkkaavat puhetta, jolloin tuloksena on tulke.

Olen itsekin kokeillut asioimis-, konsekutiivi- ja simultaanitulkkausta* opintojeni pakollisilla tulkkauskursseilla. Se oli kovaa aivotyötä – aivan erilaista kuin kääntäminen. Teksti nimittäin pysyy paikallaan, jolloin sitä ehtii miettiä ja hypistellä. Puhe sen sijaan ei pysähdy vaan virtaa ja virtaa.

* Tulkkauksen lajeista kerrotaan esimerkiksi SKTL:n nettisivuilla.

Unohtuiko joku? Helsinki Lit ja suomentajat

Mistä suomennokset tulevat? Tietenkin tyhjästä. Kirjailija kirjoittaa teoksen omalla äidinkielellään. Sitten kuuluu plops ja suomenkielinen teos materialisoituu kirjakauppojen hyllylle.

Samalla tavalla syntyvät klassisen musiikin äänitteet. Esimerkiksi säveltäjä Domenico Scarlatti kirjoitti 1700-luvulla liudan pianosonaatteja. Jossain vaiheessa kuului plops ja yhtäkkiä Scarlattin sonaatteja alkoi ilmestyä cd-levyillä.

Vai olisikohan sonaatit äänittänyt joku pianisti? Joku pianisti, joka on opiskellut vuosia saavuttaakseen riittävän teknisen soittotaidon ja jalostanut sisäistä taiteilijaansa osatakseen puhaltaa Scarlattin sävellyksiin hengen. Levy ei materialisoidu tyhjästä vaan vaatii muusikolta aikaa, taitoa ja työtä.

Ja olisikohan sen suomennoksenkin kirjoittanut joku suomentaja?

Vieraskielinen teos ei takuulla ilmesty suomeksi ennen kuin joku on naputellut kuukausia,

hionut,

pohtinut,

maistellut sanoja,

keittänyt pannukaupalla teetä,

käynyt kirjeenvaihtoa kustannustoimittajan kanssa,

noussut illalla sängystä kirjoittamaan muistiin jonkin nasevan käännöksen johonkin kimuranttiin kohtaan

ja tulkinnut teoksen uudelle kielelle.

Siis luonut kirjan, joka kyllä muistuttaa esikuvaansa, mutta joka on silti uusi teos.

* * *

Nämä pohdinnat kirvoitti Helsinki Lit -tapahtuma, joka järjestettiin toukokuussa. En itse ollut paikalla, mutta olen lukenut suomentajien kommentteja aika epäuskoisena.

Helsinki Lit on kansainvälinen kirjallisuusfestivaali, joka ainakin tänä vuonna kunnostautui hehkuttamalla käännöskirjoja ja kirjailijoita mutta unohtamalla mainita suomentajat. Aika hulvatonta, koska ilman suomentajia käännöskirjallisuutta ei olisi.

Tapahtumasta on kirjoittanut esimerkiksi Käännös- ja kielipalvelu Lokakuun Oona Timonen osuvasti otsikoidussa postauksessaan Helsinki Lit ja näkymätön suomentaja. Hän toteaa:

On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, [jos kirjallisuusfestivaaleilla] luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) ”tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta”, eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet.

Samasta tapauksesta bloggaa myös Kersti Juva Kotuksen sivuilla:

Vain kun Sofi Oksanen jututti Mihali Šiškiniä ja kehui kirjailijan kieltä, Šiškin kysyi, oliko Sofi Oksanen mahdollisesti lukenut kirjan suomeksi. ”Siinä tapauksessa olette lukenut Vappu Orlovin kirjoittaman kirjan”, hän totesi, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin.

Juva jakaa blogissaan myös näytteen erään oman suomennoksensa syntyvaiheista. Suomentaminen on tarkkaa työtä. Siitä ei suoriudu Google Translate.

* * *

Scarlattin sonaatit kuulostavat aivan erilaisilta vaikkapa Murray Perahian ja Mikhail Pletnjovin soittamana. Kaunokirjallisuuden suomennokset ovat vastaavasti tulkitsijoidensa, siis suomentajiensa, käsialaa.

Ranskassa ranskantajan nimi painetaan usein teoksen kanteen kirjailijan nimen alle. Käytännön voisi lainata tänne Suomeenkin.

Sitä odotellessani linkitän Scarlattia. Spotifysta löytyy sekä Perahian että Pletnjovin ja monien muidenkin tulkintoja. Suosittelen!