Purppuraproosa nolottaa elitistiä

Puksuttelin lokakuussa* viisituntisen junamatkan Pohjanmaalle serkkuni perheen luo viikonlopuksi. Sitten puksuttelin takaisin kotiin ja toin mukanani ankaran räkätaudin. Luin junassa ja sittemmin sairaslomalla Anne Ricen teoksen Cry to Heaven (1982), joka herätti kovin ristiriitaisia tunteita. Enimmäkseen nolostumista.

*) Jep, lokakuussa. Tämä kirjoitus on odotellut pitkään luonnoslaatikossa. Olen puntaroinut, kehtaanko blogata tästä kirjallisesta elämyksestä.**

**) Elämyksestä vai ”elämyksestä”? Tämä Rice taisi olla vähän molempia.

 

Cry to Heaven sijoittuu 1700-luvun Italiaan. Musiikillinen ihmelapsi Tonio jää perintöriidan jalkoihin. Veli raivaa Tonion suvun perimysjärjestyksestä saksien napsautuksella: Tonio kastroidaan vasten tahtoaan. Hän pakenee synnyinkaupungistaan Venetsiasta etelään Napoliin ja ilmoittautuu oppilaaksi eunukkeja koulivaan musiikkioppilaitokseen. Napolista löytyy laulunopettaja Guido, jonka johdolla Tonio ryhtyy valloittamaan maan oopperalavoja. Salassa Tonio kuitenkin janoaa kostoa veljelleen.

Tonio käy monia romanttisia vispilänkauppoja Italian lämpimässä yössä. Pylvässängyt ovat ylellisiä, viini virtaa. Petikaverin sukupuolella ei ole tietenkään väliä, sillä Ricelle tyypilliseen tapaan rakkaus on varsin vapaata. Itse asiassa petikaverin sukupuolta ei aina edes voida määritellä eikä tarvitsekaan. Kuten vampyyrikirjoissaan, tässäkin teoksessa Rice irrottaa hahmot kaksijakoisesta sukupuoliajattelusta. Valitettavasti hahmot jäävät muuten litteiksi: jokainen on herkkä, intohimoinen ja ah-niin-kovin-kohtalokas, muttei mitään muuta.

Rice on tehnyt historiallisen romaanin vaatiman taustatyön kunnolla. (Siltä ainakin vaikuttaa.) Ja aihe oli mukaansatempaava, musiikistahan siinä puhuttiin. Mutta silti nolotti. Ja nolottaa. Teos on nimittäin auttamatta purppuraproosaa. Sivuilta tihkuu korkealentoista, sensuellia ja pakahduttavaa paatosta. Hahmot piehtaroivat tunteidensa ristiaallokossa – niistä uhkeista pylvässängyistä puhumattakaan – ja Ricen koukeroinen kieli vyöryy sivulta toiselle adjektiiveja ja adverbeja säästelemättä. Kuusisataasivuisen kirjan voisi helposti tiivistää kolmeen–neljäänsataan sivuun napsimalla hahmoparkojen kivesten lisäksi pois paatosta, hahmojen ajatuksia ja juonen sivupolkuja.

 

Nolostumiseni kiinnostaa minua. Miksi joidenkin genrejen lukeminen nolottaa? Nolottaako teitä lukijoita koskaan? Tämä kirjoituskin on lojunut luonnoksena kuukausia, koska en ole kehdannut myöntää tuhatpäiselle yleisölleni*** lukeneeni purppuraproosaa junamatkalla.

***) Teitä on oikeasti suunnilleen kolme.

Saako purppuraproosaa edes lukea? Onko viihteeksi kirjoitettu teos nolo, huono tai ajanhukkaa, kun se ei tähtää mihinkään sen ylevämpään kuin kutkuttelemaan lukijan romanttisia reseptoreita? Onko blogi mistään kotoisin, jos se ei ole täynnä viiltävää kirjallisuustieteellistä analyysia maailmankirjallisuuden klassikoista? Miksi pidin junassa Anne Ricen kannen käteni alla piilossa arvostelevilta silmäpareilta? Miksi minulle on niin tärkeää vaikuttaa sivistyneeltä lukijalta, joka ei kajoa purppuraproosaan tai – hui kauhistus – hömppään?

Teoriassa olen totta kai sitä mieltä, että kannattaa lukea ennakkoluulottomasti genreen ja kirjailijaan katsomatta.

Käytännössä haluan kuitenkin teeskennellä, että harrastan vain ryppyotsaisia teoksia. Sitä ”oikeaa” kirjallisuutta.

Tunnustus: taidan olla elitisti. Se on sääli, koska elitisti erehtyy. Elitisti luulee tietävänsä etukäteen, mikä on lukemisen arvoista ja mikä ei. Siinä saattaa jäädä monta hyvää (…no, ainakin viihteellistä) kirjaa lukematta ja monta asiaa oppimatta.

 

Lienee parasta lukea noloja kirjoja jatkossakin. Otan mielihyvin vastaan suosituksia. Jos kirja on oikein nolo, lupaan mennä tarkoituksella lukemaan johonkin julkiselle paikalle niin, että kansi näkyy. En ehkä jalostu kirjasta ihmisenä, mutta ainakin luonteeni karaistuu. Totun lukemaan juuri sitä, mitä kulloinkin huvittaa. Lakkaan välittämästä, näkeekö joku. Elitismin tilalle tulee avoimuutta. Kyllähän maailmaan kirjoja mahtuu. Ja eri genrejen lukijoita. Ja kirjallisuusmakuja.

Anne Ricen vampyyrisarja sai muuten vastikään jatkoa: Prince Lestat ilmestyi lokakuussa. Ehkä luen sen seuraavaksi.

Kirjavaa uutta vuotta!

Mainokset

3 Replies to “Purppuraproosa nolottaa elitistiä”

  1. Ooh, joku muukin on lukenut Cry to Heavenin! Luin sen pari vuotta sitten ja tykkäsin kovasti, purppuraista tai ei. Aihepiiri ja aikakausi olivat molemmat kiinnostavia. Hahmojen tunteet olivat kyllä välillä hupaisan suuria, mutta kyllä niille sattui ja tapahtuikin.

    Myönnän nolohkon heikkouteni: pidän valtavasti (melo)dramaattisesta kuvailusta. Kun se on tehty hyvin, niin ah, lukunautinto on täydellinen. Valitettavasti usein samalla lipsahdetaan purppuran puolelle. En toisaalta ole tätä pahetta pyrkinyt salailemaan, en muutenkaan yleensä lue erityisen viisaita kirjoja :D

    Miten paljon olet lukenut Ricen vampyyrikirjoja? Uusin on saanut tosi nuivia arvosteluja, ja minustakin sarjan taso on laskenut loppua kohden. Oma suosikkini on The Vampire Armand, ja siinä on aika paljon samoja elementtejä kuin Cry to Heavenissa – renessanssi-Italiaa, melodramatiikkaa ja uskonkriisejä (aikana jona Rice vielä kirjoitti niistä hyvin).

    1. Ihanaa, että joku muukin! Ja kaikista muista juuri sä, jonka kirjallisuusmaku on aina vaikuttanut mielestäni laajalta ja hyvältä. (Esim. Hugo, jota en ole itse saanut luettua.)

      Luin Ricen vampyyrikirjat joskus teininä ja ainakin silloin tykkäsin. Olin myös tyrmistyneen riemastunut sukupuole(ttomuude)n käsittelystä ja kaikesta (melo)draamasta, koska en aiemmin ollut tiennyt, että moisia kirjoja olikaan. Kolme ekaa on suosikkejani, etenkin The Queen of the Damned. Neljäs eli The Tale of the Body Thief oli jo hiukan pettymys. The Vampire Armandia en muistaakseni ole lukenut.

      Olen jo jokusen vuoden miettinyt, että pitäisi hotkaista nuo vampyyrikirjat uudelleen. Olisi hauska nähdä, miten ne kolahtaisivat tämän ikäiselle itselleni.

  2. Mulla on kieltämättä tiettyjä perversioita ranskalaisista klassikoista. Hugon muut teokset Pariisin Notre-Damea ja Kurjia lukuun ottamatta ovat edelleen työn alla, koska miehen kirjoja ei voi ainakaan kevyiksi kutsua… (Tosin Notre-Dame ei rasittanut mua, mutta luinkin sen pahimmassa klassikkovaiheessani.)

    Tale of the Body Thief ei uponnut minuun ollenkaan, eli sikäli Armandia kannattaa vielä koittaa, se oli minusta huomattavasti mielenkiintoisempi. Kirjoittaja otti kaiken irti aikakauden kauniista dekadenssista ja julmuudesta. Luin kirjan uudestaan hiljattain, ja kyllä se vieläkin toimi, vaikka jotkut asiat saivatkin aikaan enemmän silmien pyörittelyä. Sitten erehdyin googlettamaan aihetta, ja löysin niin hienoa cosplayta, että tunnen epämääräistä halua ruveta väkertämään renessanssivampyyricossia noin 15 vuotta myöhässä…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s