Unohtuiko joku? Helsinki Lit ja suomentajat

Mistä suomennokset tulevat? Tietenkin tyhjästä. Kirjailija kirjoittaa teoksen omalla äidinkielellään. Sitten kuuluu plops ja suomenkielinen teos materialisoituu kirjakauppojen hyllylle.

Samalla tavalla syntyvät klassisen musiikin äänitteet. Esimerkiksi säveltäjä Domenico Scarlatti kirjoitti 1700-luvulla liudan pianosonaatteja. Jossain vaiheessa kuului plops ja yhtäkkiä Scarlattin sonaatteja alkoi ilmestyä cd-levyillä.

Vai olisikohan sonaatit äänittänyt joku pianisti? Joku pianisti, joka on opiskellut vuosia saavuttaakseen riittävän teknisen soittotaidon ja jalostanut sisäistä taiteilijaansa osatakseen puhaltaa Scarlattin sävellyksiin hengen. Levy ei materialisoidu tyhjästä vaan vaatii muusikolta aikaa, taitoa ja työtä.

Ja olisikohan sen suomennoksenkin kirjoittanut joku suomentaja?

Vieraskielinen teos ei takuulla ilmesty suomeksi ennen kuin joku on naputellut kuukausia,

hionut,

pohtinut,

maistellut sanoja,

keittänyt pannukaupalla teetä,

käynyt kirjeenvaihtoa kustannustoimittajan kanssa,

noussut illalla sängystä kirjoittamaan muistiin jonkin nasevan käännöksen johonkin kimuranttiin kohtaan

ja tulkinnut teoksen uudelle kielelle.

Siis luonut kirjan, joka kyllä muistuttaa esikuvaansa, mutta joka on silti uusi teos.

* * *

Nämä pohdinnat kirvoitti Helsinki Lit -tapahtuma, joka järjestettiin toukokuussa. En itse ollut paikalla, mutta olen lukenut suomentajien kommentteja aika epäuskoisena.

Helsinki Lit on kansainvälinen kirjallisuusfestivaali, joka ainakin tänä vuonna kunnostautui hehkuttamalla käännöskirjoja ja kirjailijoita mutta unohtamalla mainita suomentajat. Aika hulvatonta, koska ilman suomentajia käännöskirjallisuutta ei olisi.

Tapahtumasta on kirjoittanut esimerkiksi Käännös- ja kielipalvelu Lokakuun Oona Timonen osuvasti otsikoidussa postauksessaan Helsinki Lit ja näkymätön suomentaja. Hän toteaa:

On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, [jos kirjallisuusfestivaaleilla] luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) ”tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta”, eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet.

Samasta tapauksesta bloggaa myös Kersti Juva Kotuksen sivuilla:

Vain kun Sofi Oksanen jututti Mihali Šiškiniä ja kehui kirjailijan kieltä, Šiškin kysyi, oliko Sofi Oksanen mahdollisesti lukenut kirjan suomeksi. ”Siinä tapauksessa olette lukenut Vappu Orlovin kirjoittaman kirjan”, hän totesi, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin.

Juva jakaa blogissaan myös näytteen erään oman suomennoksensa syntyvaiheista. Suomentaminen on tarkkaa työtä. Siitä ei suoriudu Google Translate.

* * *

Scarlattin sonaatit kuulostavat aivan erilaisilta vaikkapa Murray Perahian ja Mikhail Pletnjovin soittamana. Kaunokirjallisuuden suomennokset ovat vastaavasti tulkitsijoidensa, siis suomentajiensa, käsialaa.

Ranskassa ranskantajan nimi painetaan usein teoksen kanteen kirjailijan nimen alle. Käytännön voisi lainata tänne Suomeenkin.

Sitä odotellessani linkitän Scarlattia. Spotifysta löytyy sekä Perahian että Pletnjovin ja monien muidenkin tulkintoja. Suosittelen!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s