Kielitiedettä viidakossa: älä nuku, varo käärmeitä

Daniel Everett matkusti nuorena ja idealistisena kristittynä perheineen Amazonin sademetsän uumeniin Pirahã-alkuperäiskansan luo aikomuksenaan opetella heimon kieli ja kääntää sille Uusi testamentti. Hän kertoo kokemuksistaan teoksessaan Don’t sleep, there are snakes: life and language in the Amazonian jungle (Profile Books, 2009).

Everett asui yhteensä kymmeniä vuosia heimon luona, oppi kielen ja loi uran kielitieteilijänä. Lopulta hän luopui uskostaan. Niin syvästi heimon elämäntapa ja ajattelu vaikuttivat häneen.

Everett
Don’t sleep, there are snakes on omaelämäkerrallinen teos kielestä ja elämästä Amazonin viidakossa.

Nyt hiukan kieli-intoilua!

Jatka lukemista Kielitiedettä viidakossa: älä nuku, varo käärmeitä

Mainokset

Kaikki se valo, joka tästä suomennoksesta soljuu

 

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pakoon pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle, kärpäset laskeutuvat ojissa lojuvien ruumiiden jäännöksiin; hän kuulee, miten tamarindit värisevät tuulessa ja närhet kirkuvat ja dyynien heinä palaa; hän tuntee maankuoren sisään vaipuneen suuren graniittinyrkin, jolla Saint-Malo sijaitsee, ja valtameren, joka kovertaa sitä kaikilta neljältä sivulta, ja ulkosaaret, jotka panevat lakkaamatta vastaan vuoroveden vyörylle; hän kuulee, miten lehmät juovat kivikaukaloista ja delfiinit nousevat Kanaalin vihreiden vesien läpi; hän kuulee, miten kuolleiden valaiden luut liikahtelevat viisi peninkulmaa alempana , ja niiden luuydin tarjoaa sadaksi vuodeksi ravintoa sellaisten eliöiden yhdyskunnille, jotka elävät niissä koko ikänsä eivätkä koskaan näe yhtä ainutta auringon lähettämää fotonia. Hän kuulee, miten hänen kotilonsa raahaavat ruumistaan luolan kivillä.

* * *

Minulla on ammattitauti. Luinpa mitä tahansa, päässäni rullaa käännös. Jos luen suomeksi, pieni ääni kuiskuttelee korvieni välissä samat asiat englanniksi. Jos luen jollain vieraalla kielellä, päähäni pulpahtelee suomennosta samaan tahtiin.

Sisäinen kääntäjäni on erityisen hanakas kommentoimaan suomennettua kaunokirjallisuutta. Paistaako alkuperäinen kieli suomennoksen läpi? Miten rikasta kieltä suomentaja käyttää? Miten olisin itse kääntänyt tuon sanaleikin? Olisinkohan selviytynyt siitä yhtä nokkelasti kuin tämä suomentaja? Mitähän verbiä kirjailija on käyttänyt tässä kohdassa? Ja onpas suomentaja muuten avannut lukijalle näppärästi tuonkin kulttuurisen viittauksen! Ja niin edelleen.

Aina en jaksaisi kuunnella loputonta kommenttiraitaa. En luopuisi kielitaidostani enkä kyllä käännöstaidostanikaan… mutta aina en jaksaisi kuunnella.

Joskus harvoin tulee vastaan kirja, joka hiljentää kommentaarin. Kirja, jonka kieli pysäyttää vieraskielisten sanojen vyöryn ja hiljentää hälyn.

Tällä kertaa siinä onnistui Hanna Tarkan suomentama Anthony Doerrin teos Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015).

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, suom. Hanna Tarkka
Kaikki ne sanat, jotka näemme ja joista nautimme.

Poimin kirjasta näytteen tämän kirjoituksen alkuun. Mitä kieltä! Mitä eloisaa, rikasta, ilmeikästä, tyrmäävää ja hykerryttävää suomea! Totta kai kurjenmiekat kahahtelevat soilla. Äänet soljuvat parvina. Totta kai Saint-Malo on mereen uponnut graniittinyrkki. Mutta en minä sitä tiennyt, ennen kuin Hanna Tarkka puki sen sanoiksi juuri näin.

Suomeksi ja suomen kielessä kasvanut minäni ahmi kirjaa ja hengitti kieltä ja nautti. (Ja liikuttui ja kauhistui ja pysähtyi pohtimaan Euroopan historiaa ja nykyaikaa. Kirjan kansien välistä löytyi nimittäin kielen lisäksi itse kertomus, monisäikeinen ja ajatuksia herättävä.)

Suosittelen. Suorastaan kannustan ja yllytän. Tarttukaa tähän.

Hanna Tarkalle nostan kuvitteellista hattuani: erinomaista työtä!

* * *

Sivukommenttina vielä. Tästä postauksesta piti tulla pelkkää suomennoksen kehumista, mutta sitten menin tutkailemaan, mitä kirjasta on sanottu mediassa ja blogeissa. Huomasin harmikseni, että Hesarin viimekesäisessä arviossa kriitikko Antti Majander kutsuu kirjaa ”kesän varmaksi lukunautinnoksi”, mutta jättää suomentajan tyystin mainitsematta. Se on nolo kömmähdys ja suomentajan työn ylenkatsomista.

Suomennos ei pulpahda tyhjästä. Ilman suomentajan työtä ”kesän varma lukunautinto” olisi jäänyt kokematta. Tämä on ihan perusasia, joka suomennettua kirjallisuutta arvostelevan (ja arvostavan?) kannattaisi muistaa.

Unohtuiko joku? Helsinki Lit ja suomentajat

Mistä suomennokset tulevat? Tietenkin tyhjästä. Kirjailija kirjoittaa teoksen omalla äidinkielellään. Sitten kuuluu plops ja suomenkielinen teos materialisoituu kirjakauppojen hyllylle.

Samalla tavalla syntyvät klassisen musiikin äänitteet. Esimerkiksi säveltäjä Domenico Scarlatti kirjoitti 1700-luvulla liudan pianosonaatteja. Jossain vaiheessa kuului plops ja yhtäkkiä Scarlattin sonaatteja alkoi ilmestyä cd-levyillä.

Vai olisikohan sonaatit äänittänyt joku pianisti? Joku pianisti, joka on opiskellut vuosia saavuttaakseen riittävän teknisen soittotaidon ja jalostanut sisäistä taiteilijaansa osatakseen puhaltaa Scarlattin sävellyksiin hengen. Levy ei materialisoidu tyhjästä vaan vaatii muusikolta aikaa, taitoa ja työtä.

Ja olisikohan sen suomennoksenkin kirjoittanut joku suomentaja?

Vieraskielinen teos ei takuulla ilmesty suomeksi ennen kuin joku on naputellut kuukausia,

hionut,

pohtinut,

maistellut sanoja,

keittänyt pannukaupalla teetä,

käynyt kirjeenvaihtoa kustannustoimittajan kanssa,

noussut illalla sängystä kirjoittamaan muistiin jonkin nasevan käännöksen johonkin kimuranttiin kohtaan

ja tulkinnut teoksen uudelle kielelle.

Siis luonut kirjan, joka kyllä muistuttaa esikuvaansa, mutta joka on silti uusi teos.

* * *

Nämä pohdinnat kirvoitti Helsinki Lit -tapahtuma, joka järjestettiin toukokuussa. En itse ollut paikalla, mutta olen lukenut suomentajien kommentteja aika epäuskoisena.

Helsinki Lit on kansainvälinen kirjallisuusfestivaali, joka ainakin tänä vuonna kunnostautui hehkuttamalla käännöskirjoja ja kirjailijoita mutta unohtamalla mainita suomentajat. Aika hulvatonta, koska ilman suomentajia käännöskirjallisuutta ei olisi.

Tapahtumasta on kirjoittanut esimerkiksi Käännös- ja kielipalvelu Lokakuun Oona Timonen osuvasti otsikoidussa postauksessaan Helsinki Lit ja näkymätön suomentaja. Hän toteaa:

On nimittäin vähintäänkin epäkohteliasta, [jos kirjallisuusfestivaaleilla] luetaan yhdessä ohjelmanumerossa useiden sivujen mittainen lainaus kirjailijan (Hassan Blasim) suomennetusta teoksesta, eikä edes mainita kyseisten suomenkielisten rivien kirjoittajan (Sampsa Peltonen) nimeä. Vielä epäkohteliaampaa, jopa moukkamaista, on se, kun kyseisten festivaalien yhtenä ohjelmanumerona jaetaan uusi käännöskirjapalkinto, jonka tarkoituksena on (lainaus Tammen sivuilta) ”tuoda esiin kirjallisesti korkeatasoisten alkuteosten laadukkaan käännöstyön merkitystä sekä nostaa käännöskirjallisuuden tunnettuutta”, eikä ehdokkaita lueteltaessa kerrota lainkaan suomentajien nimiä, ainoastaan kirjojen ja kirjailijoiden nimet.

Samasta tapauksesta bloggaa myös Kersti Juva Kotuksen sivuilla:

Vain kun Sofi Oksanen jututti Mihali Šiškiniä ja kehui kirjailijan kieltä, Šiškin kysyi, oliko Sofi Oksanen mahdollisesti lukenut kirjan suomeksi. ”Siinä tapauksessa olette lukenut Vappu Orlovin kirjoittaman kirjan”, hän totesi, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin.

Juva jakaa blogissaan myös näytteen erään oman suomennoksensa syntyvaiheista. Suomentaminen on tarkkaa työtä. Siitä ei suoriudu Google Translate.

* * *

Scarlattin sonaatit kuulostavat aivan erilaisilta vaikkapa Murray Perahian ja Mikhail Pletnjovin soittamana. Kaunokirjallisuuden suomennokset ovat vastaavasti tulkitsijoidensa, siis suomentajiensa, käsialaa.

Ranskassa ranskantajan nimi painetaan usein teoksen kanteen kirjailijan nimen alle. Käytännön voisi lainata tänne Suomeenkin.

Sitä odotellessani linkitän Scarlattia. Spotifysta löytyy sekä Perahian että Pletnjovin ja monien muidenkin tulkintoja. Suosittelen!

Hyvä nimi sisältää kokonaisen maailman

Lainasin eilen kirjastosta kirjan pelkän nimen perusteella. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?

Hyvä nimi on täynnä tarinoita ja lupausta. Aivan kuten vaitonainen flyygeli täyttää koko huoneen lupauksella musiikista. Tai kuten hiljalleen lisääntyvä valo on täynnä kevään aavistusta.

Hyvä nimi on kuin runo, se sisältää kokonaisen maailman. Hyvä nimi saa mielikuvituksen laukkaamaan ja inspiraatiohiukkaset kihisemään pään sisällä.

Onko jonkin kirjan nimi jäänyt soimaan sinun päähäsi?

Alla omia suosikkejani. Jätän kirjailijoiden nimet tarkoituksella pois, jotteivät ne vaikuttaisi kirjojen nimistä kumpuaviin tunnelmiin.

 

The Heart is a Lonely Hunter

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet

Salamurhaajan oppipoika

Paholaisen kirjeopisto

Linnanneidon lokikirja

Kirjeitä yöstä

Kaukaisen maan laulut

Ennen päivänlaskua ei voi

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Tyytymättömyyden talvi

Kenelle kellot soivat

Pilvikartasto

Uppiniskaisuuden kronikka

Hymy tikkaiden juurella

Joen yli puiden siimekseen

Kavaltajan viimeinen talvi

Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa

 

Parasta on tietenkin se, kun kirja täyttää nimen asettamat odotukset. Ensimmäisten viidentoista sivun perusteella Do Androids Dream of Electric Sheep? tuntuu olevan sähköisen nimensä veroinen.

Joskus hyvä nimi onnistuu myös sävyttämään koko kirjan. The Heart is a Lonely Hunter olisi varmaan maistunut aika erilaiselta, jos kannessa olisi ollut laimeampi nimi. Erinomainen kirja se olisi ollut silti, mutta noin nimettynä suorastaan vavahduttava.

 

Purppuraproosa nolottaa elitistiä

Puksuttelin lokakuussa* viisituntisen junamatkan Pohjanmaalle serkkuni perheen luo viikonlopuksi. Sitten puksuttelin takaisin kotiin ja toin mukanani ankaran räkätaudin. Luin junassa ja sittemmin sairaslomalla Anne Ricen teoksen Cry to Heaven (1982), joka herätti kovin ristiriitaisia tunteita. Enimmäkseen nolostumista.

*) Jep, lokakuussa. Tämä kirjoitus on odotellut pitkään luonnoslaatikossa. Olen puntaroinut, kehtaanko blogata tästä kirjallisesta elämyksestä.**

**) Elämyksestä vai ”elämyksestä”? Tämä Rice taisi olla vähän molempia.

 

Cry to Heaven sijoittuu 1700-luvun Italiaan. Musiikillinen ihmelapsi Tonio jää perintöriidan jalkoihin. Veli raivaa Tonion suvun perimysjärjestyksestä saksien napsautuksella: Tonio kastroidaan vasten tahtoaan. Hän pakenee synnyinkaupungistaan Venetsiasta etelään Napoliin ja ilmoittautuu oppilaaksi eunukkeja koulivaan musiikkioppilaitokseen. Napolista löytyy laulunopettaja Guido, jonka johdolla Tonio ryhtyy valloittamaan maan oopperalavoja. Salassa Tonio kuitenkin janoaa kostoa veljelleen.

Tonio käy monia romanttisia vispilänkauppoja Italian lämpimässä yössä. Pylvässängyt ovat ylellisiä, viini virtaa. Petikaverin sukupuolella ei ole tietenkään väliä, sillä Ricelle tyypilliseen tapaan rakkaus on varsin vapaata. Itse asiassa petikaverin sukupuolta ei aina edes voida määritellä eikä tarvitsekaan. Kuten vampyyrikirjoissaan, tässäkin teoksessa Rice irrottaa hahmot kaksijakoisesta sukupuoliajattelusta. Valitettavasti hahmot jäävät muuten litteiksi: jokainen on herkkä, intohimoinen ja ah-niin-kovin-kohtalokas, muttei mitään muuta.

Rice on tehnyt historiallisen romaanin vaatiman taustatyön kunnolla. (Siltä ainakin vaikuttaa.) Ja aihe oli mukaansatempaava, musiikistahan siinä puhuttiin. Mutta silti nolotti. Ja nolottaa. Teos on nimittäin auttamatta purppuraproosaa. Sivuilta tihkuu korkealentoista, sensuellia ja pakahduttavaa paatosta. Hahmot piehtaroivat tunteidensa ristiaallokossa – niistä uhkeista pylvässängyistä puhumattakaan – ja Ricen koukeroinen kieli vyöryy sivulta toiselle adjektiiveja ja adverbeja säästelemättä. Kuusisataasivuisen kirjan voisi helposti tiivistää kolmeen–neljäänsataan sivuun napsimalla hahmoparkojen kivesten lisäksi pois paatosta, hahmojen ajatuksia ja juonen sivupolkuja.

 

Nolostumiseni kiinnostaa minua. Miksi joidenkin genrejen lukeminen nolottaa? Nolottaako teitä lukijoita koskaan? Tämä kirjoituskin on lojunut luonnoksena kuukausia, koska en ole kehdannut myöntää tuhatpäiselle yleisölleni*** lukeneeni purppuraproosaa junamatkalla.

***) Teitä on oikeasti suunnilleen kolme.

Saako purppuraproosaa edes lukea? Onko viihteeksi kirjoitettu teos nolo, huono tai ajanhukkaa, kun se ei tähtää mihinkään sen ylevämpään kuin kutkuttelemaan lukijan romanttisia reseptoreita? Onko blogi mistään kotoisin, jos se ei ole täynnä viiltävää kirjallisuustieteellistä analyysia maailmankirjallisuuden klassikoista? Miksi pidin junassa Anne Ricen kannen käteni alla piilossa arvostelevilta silmäpareilta? Miksi minulle on niin tärkeää vaikuttaa sivistyneeltä lukijalta, joka ei kajoa purppuraproosaan tai – hui kauhistus – hömppään?

Teoriassa olen totta kai sitä mieltä, että kannattaa lukea ennakkoluulottomasti genreen ja kirjailijaan katsomatta.

Käytännössä haluan kuitenkin teeskennellä, että harrastan vain ryppyotsaisia teoksia. Sitä ”oikeaa” kirjallisuutta.

Tunnustus: taidan olla elitisti. Se on sääli, koska elitisti erehtyy. Elitisti luulee tietävänsä etukäteen, mikä on lukemisen arvoista ja mikä ei. Siinä saattaa jäädä monta hyvää (…no, ainakin viihteellistä) kirjaa lukematta ja monta asiaa oppimatta.

 

Lienee parasta lukea noloja kirjoja jatkossakin. Otan mielihyvin vastaan suosituksia. Jos kirja on oikein nolo, lupaan mennä tarkoituksella lukemaan johonkin julkiselle paikalle niin, että kansi näkyy. En ehkä jalostu kirjasta ihmisenä, mutta ainakin luonteeni karaistuu. Totun lukemaan juuri sitä, mitä kulloinkin huvittaa. Lakkaan välittämästä, näkeekö joku. Elitismin tilalle tulee avoimuutta. Kyllähän maailmaan kirjoja mahtuu. Ja eri genrejen lukijoita. Ja kirjallisuusmakuja.

Anne Ricen vampyyrisarja sai muuten vastikään jatkoa: Prince Lestat ilmestyi lokakuussa. Ehkä luen sen seuraavaksi.

Kirjavaa uutta vuotta!

Taivaslaulu kuvailee muttei tuomitse

Tulihan se sieltä, nimittäin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kirjaston varausjonosta. Taivaslaulu, joka kertoo runollisin sanoin suurista ja vaikeista asioista ja teki minuun vaikutuksen.

* * *

Päähenkilöt Vilja ja Aleksi elävät vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Yhteisön raamatuntulkinta kiristää yksilön omantunnon tiukalle. Usko tuntuu välillä suorittamiselta. Naisen kehosta ja seksuaalisuudesta tulee hengellisen yhteisön omaisuutta; kirjan naishahmot vilkuilevat salaa toistensa vatsoja nähdäkseen, onko seuraava lapsi jo tulossa. Jos joku poikkeaa yhteisön raamatuntulkinnasta tai elintavoista, yhteisö nuhtelee omiaan.

Vilja ja Aleksi perustavat perheen ja tekevät yhteisönsä mielipiteiden mukaisia valintoja. Suurin valinta on ehkäisystä pidättäytyminen. Valinnan seurauksia syntyy maailmaan vuosittain. Lapsiluku kasvaa käsi kädessä Viljan uupumuksen kanssa. Niin rakkaita kuin lapset ovatkin, Viljan terveys ja hyvinvointi ovat vaakalaudalla.

Aleksi hankkii sterilisaation. Perheen lapset tarvitsevat äitiä ja Vilja puolestaan terveytensä jaksaakseen olla äiti. Nämä asiat painavat Aleksin vaakakupissa enemmän kuin vanhoillislestadiolainen raamatuntulkinta, joka ei salli ehkäisyä eikä sterilisaatiota. Jotkut pöyristyvät, mutta Viljan terveyden ja perheen hyvinvoinnin kannalta Aleksin ratkaisu on hyvä.

* * *

Mielestäni kirjan suurin ansio on mustavalkoisuuden puute. Ei ole oikeita eikä vääriä ratkaisuja, on vain erilaisia elämäntilanteita ja poikkeavia näkemyksiä. Rauhalan hahmot ovat moniulotteisia. Heillä on vaikeat hetkensä, mutta he löytävät uskostaan ja yhteisöstään myös iloa ja rauhaa.

Ystäväni E. totesi Facebookissa: ”kirjassa on minusta tosi hyvä ikkuna toisenlaiseen ajatusmaailmaan”. Olen samaa mieltä. Kaiken lisäksi Rauhala kuvaa päähenkilöidensä maailmaa ja elämää syyttelemättä, tuomitsematta. Neutraalisti. Se lieneekin ainoa keino herättää todellista keskustelua kirjan teemoista.

Nyt vuonna 2014 julkista keskustelua rumentaa vihapuhe. Erilaiset yhden totuuden ääriryhmät toitottavat verkossa omaa kapeaa maailmankuvaansa. Taivaslaulu on tervetullut esimerkki siitä, että yhteiskunnallista keskustelua voi herätellä muillakin tavoin: Ymmärtäen. Riitelemättä. Typistämättä mitään osapuolta mustavalkoiseksi karikatyyriksi, jota ei tarvitse kunnioittaa ihmisenä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus, 2013.

Arthur Conan Doyle Grönlannin vesillä

Minua ei lakkaa kiehtomasta kysymys, millaista olisi elää jossain muualla, muussa ajassa, olla joku muu. Niinpä olenkin viettänyt pari viime viikkoa valaanpyyntialuksella vuodessa 1880.

Juuri parikymppiseksi ehtinyt Arthur Conan Doyle opiskeli lääketiedettä Edinburghin yliopistossa, mutta jätti vuonna 1880 opintonsa hetkeksi tauolle ja lähti kevääksi ja kesäksi valaanpyyntialuksen laivalääkäriksi Grönlannin vesille. Sherlock Holmesin tuleva isä piti matkapäiväkirjaa, jonka The British Library on julkaissut vuonna 2012 nimellä Dangerous Work: Diary of an Arctic Adventure. Tekijäksi on merkitty Conan Doyle itse, mutta teoksen ovat toimittaneet Jon Lellenberg ja Daniel Stashower. Kaikki tämän blogiviestin kuvat ovat tästä kirjasta.

Jos minä jotain haluaisin suomentaa, niin tämän.

Dangerous Work: Diary of an Arctic Adventure. Kannen kuvituksena on Arthur Conan Doylen piirros höyrylaiva Hopesta.
Dangerous Work: Diary of an Arctic Adventure. Kannen kuvituksena on Arthur Conan Doylen piirros höyrylaiva Hopesta.

Kirja on todellinen taideteos, sillä se on näköispainos: Conan Doylen matkapäiväkirja on kuvattu ja painettu sellaisenaan. Teksti on myös kirjoitettu puhtaaksi. Hyvä niin, koska Conan Doylen käsialasta ei aina saa selvää.

Mustekynä piirtää vihkojen sivuille kuvauksia höyrylaiva Hopen arjesta, miehistöstä ja arktisen alueen luonnosta. Jäällä liikkumaan tottumaton Conan Doyle molskahtaa hyiseen mereen ja saa kiskottua itsensä merestä vain tarttumalla juuri pyydystämänsä hylkeen pyrstöön ja hivuttautumalla vähä vähältä takaisin jäälautalle. Joku miehistöstä menehtyy sisäelinvaivoihin – Conan Doylen ensimmäinen kuollut potilas. Pohjoisen yöt ovat valoisia kuin päivät, taivas on vaaleanharmaa, merivesi vihreää ja Conan Doylen keuhkot täynnä kylmää, raikasta ilmaa. Myrskysäällä käsiala huojuu.

s. 111: Päiväkirjamerkintä perjantailta 21.5.1880 ja Conan Doylen vesivärimaalaus The "Hope" in a gale off Spitzbergen. May 20th 1880. "The Seven Ice mountains" to the left.
s. 111: Päiväkirjamerkintä perjantailta 21.5.1880 ja Conan Doylen vesivärimaalaus The ”Hope” in a gale off Spitzbergen. May 20th 1880. ”The Seven Ice mountains” to the left.
s. 152: Päiväkirjamerkinnässään torstailta 17.6.1880 Conan Doyle kuvailee jännittävää valaanpyyntitilannetta, jossa Hopen miehistö menetti kaksi valasta kilpailevalle alukselle.
s. 152: Päiväkirjamerkinnässään torstailta 17.6.1880 Conan Doyle kuvailee jännittävää valaanpyyntitilannetta, jossa Hopen miehistö menetti kaksi valasta kilpailevalle alukselle.

Conan Doyle on päiväkirjansa sivuilla uskollinen niin kutsutun pitkän 1800-luvun tiede-, edistys- ja kehitysihanteille. Hän tarkastelee ympäristöään ehtymättömän kiinnostuneena kuin luonnontieteilijä ja tiedemies.

Hän kirjaa tunnontarkasti ylös miehistön pyydystämien valaiden ja hylkeiden lukumäärät tieteellisiä nimiä unohtamatta. Hän kerää eskimoiden tavaroita matkamuistoksi. Hän yrittää täyttää ja säilöä harvinaisen linnun. Kapteenin kanssa hän keskustee sivistyneesti parhaista tavoista saavuttaa vielä valloittamaton pohjoisnapa.

Kaikkea leimaa loputon optimismi ja kiinnostus ja energisyys. Maailmansotia ei ole vielä sodittu. Ympäristötuhot ja ilmastonmuutos eivät vielä makaa raskaana uhkana ihmiskunnan harteilla.

s. 202: Perjantaina 6.8.1880 Conan Doyle luettelee aluksen koko saaliin (2 valasta, 2400 hylkeenpoikasta, 1200 täysikasvuista hyljettä...). Viereisellä sivulla laivakoira Sampson haukkuu valasta.
s. 202: Perjantaina 6.8.1880 Conan Doyle luettelee aluksen koko saaliin (2 valasta, 2400 hylkeenpoikasta, 1200 täysikasvuista hyljettä…). Viereisellä sivulla laivakoira Sampson haukkuu valasta.

Esipuheen mukaan Conan Doyle muisteli itse matkaa myöhemmin ”ensimmäisenä suurena seikkailunaan” (s. 1), joka teki pojasta miehen (s. 14). Kokemus jätti nuoreen mieheen elinikäisen vaikutelman:

Olen varma, että se suurenmoinen ilma on vaikuttanut fyysiseen terveyteeni halki koko elämäni ja että ehtymätön energiani on osittain samaa perua.
(s. 14, suomennos minun)

Maakrapu-romantikkona uskon Conan Doylea: valaanpyyntialuksella ihminen varmasti vasta tunteekin elävänsä.

Laivakokemus vaikutti myös Conan Doylen kirjallisen uran alkuun. Tammikuussa 1883 häneltä ilmestyi novelli Captain of the Pole-Star, joka perustuu vahvasti hänen omiin valaanpyyntikokemuksiinsa ja joka myös on painettu kirjaan. Nuorena lääkärinä Conan Doyle pääsi Portsmouthin sivistyspiireihin esitelmöimällä arktisesta alueesta ja valaanpyynnistä paikallisen Literary & Scientific Societyn kokouksessa. Eikä Sherlock Holmesin seikkailuistakaan puutu aluksia ja merimiehiä, mistä hyvänä esimerkkinä on Holmes-novelli The Adventure of Black Peter, joka on niin ikään otettu mukaan kirjaan.

* * *

Asian vierestä haluan vielä jakaa linkin Kirjakko-blogin mainioon artikkeliin Tekijänoikeus: Kansikuvien julkaisu kirja-arvosteluissa. Luin sitä tovin jos toisenkin ennen kuin päätin julkaista tämän blogikirjoituksen kuvat.

Uppiniskaisuuden kronikka: vaikuttava teos ja vaikuttava suomennos

Luin juuri virolaisen Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikan (WSOY, 2003)  joka kertoo 1500-luvun Tallinnassa eläneen Balthasar Russowin elämäntarinan.

Kirjan loppua sai odottaa pitkään. Balthasar eli vanhaksi; tuuheassa teoksessa on yli 1200 sivua. Kun loppu vihdoin koitti, se jätti jälkeensä tyhjyyden. Mitä luen nyt? Mikä muka tuntuu tämän jälkeen miltään?

Haluan nostaa hattua kirjan erinomaiselle suomennokselle, joka on Kaisu Lahikaisen ja Jouko Vanhasen taidonnäyte. Suomennoksen sanasto on rikasta ja jännittävää. Melkein joka sivulla oli jokin hurmaava yllätys.

Teksti itse puhukoon puolestaan.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun Balthasar saattoi vetäistä rapisevan viivan päivätyönsä alle. Hän oli uurastanut ahkerasti koko päivän ja sallinut itsensä vain vähän silmäillä matalasta harmaalasisesta ja kuranaarmuisesta ikkunasta torikansan ja komeiden porvarien ja kauniiden naisten tallustelua ja käyskentelyä. Sillä tuon saksankielisen kirjoituksen kääntäminen maankielelle oli varsin outoa ja vaivalloista. Ja kolmin verroin vaivalloista silloin, kun maankielinen kirjoitus piti, kuten nyt, saman tien panna paperillekin. Senkaltainen työ oli totisesti niin kuin hankalasti riisuisi jonkun yltä tämän omat vaatteet ja pukisi hänen päälleen jotkut vieraat, minkä lisäksi se joku (kuten aina pukineita vaihdettaessa) ei millään muotoa pysynyt sellaisena kuin hän olun perin oli ollut… Silkoisen saksankielisen kirjoituksen saksankielinen nuttu piti kiskoa sen yltä ja vetää sijaan karkeat maalaiskalsut, hameenrievut ja takinkappaleet, ja vielä siten, että se – tahtoo sanoa asian ydin ja ajatus – ei jäisi perse paljaaksi vaan saisi somasti pakaransa piiloon… Mutta kotoisempaa siitä ei silti tullut. Ei sen vuoksi, että maankielellä kirjoittaminen olisi itsessään ollut kovin konstikasta. Tosin monille saksan sanoille ei maankielestä löytynyt sopivaa sanaa, joillekin maankielen äänille ei taas ollut saksalaisten puukstaavien joukossa, joita hän käytti, aivan sopivaa merkkiä. Ja toisinaan niitä tuntui jäävän jotenkin yli, kun yhteen ja samaan seikkaan tarjoutui sulan kärkeen milloin yksi, milloin toinen, joskus kolmaskin erilainen kirjain – ja minkälainen ensin ehti, se silloin luiskahtikin paperille. Mutta ei siinä mitään ihmeelistä taitoa tarvittu: samalla lailla tekivät maankielistä kirjoitustyötä kaikki sielunpaimeet, jotka saarnasivat kansalle, niin, jos eivät aivan kaikki, niin joka tapauksessa tunnollisimmat, tässä kaupungissa Harder ja Huhn ja Mönnick.

(s. 338–389)

Muokattu 30.3.2014: Napsaisin pois pari kirjoitusvirhettä.

Muokattu 17.12.2014: Vieläkin osui silmääni kirjoitusvirhe. Voi hyvät hyssykät, kuten entinen ranskanopettajani aina sanoi.

Muokattu 28.2.2017: Ja taas olen täällä korjaamassa kirjoitusvirheitä. Samainen ranskanopettaja sanoi välillä myös ”taivahan talikynttilät”. Se huudahdus sopii tähän yhteyteen oikein hyvin.