Bloggauksia ja tietokirjahullaannus

Mainiota tätä vuotta!

Blogini vietti viime vuoden melkoista hiljaiseloa – eikä vähiten siksi, että olen mukana työpaikan blogi- ja some-tiimeissä. Bloggaaminen ja somettaminen ovat mukavaa vastapainoa kääntämiselle. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että kirjoitan töissä niin paljon, ettei sanoja enää riitä omaan blogiini.

Jaan nyt muutamia tekstejäni työnantajan blogin puolelta.

Olen erityisen tyytyväinen single sourcingista eli yksilähteistämisestä kertovaan bloggaukseen. Sitä kirjoittaessani opin aiheesta paljon ja koin jopa pienen tietokirjahullaantumisen* Kurt Amentin teokseen Single Sourcing: Building Modular Documentation.

*) Tunnetteko tietokirjahullaantumisen ilmiön? Keksin käsitteen juuri äsken, mutta olen vakuuttunut, että ilmiö on todellinen.

Eteen osuu hyvin kirjoitettu teos mielenkiintoisesta aiheesta, ja yhtäkkiä sitä on ihan höyrypäisen innoissaan ja pää kipinöi uusia ajatuksia. Sitä pohtii, voisiko kirjan esimerkiksi opetella ulkoa tai salakuljettaa yöksi kotiin tyynyn alle, jotta kaikki huikea ja hyödyllinen tieto imeytyisi aivoihin yön aikana.

Viimeksi taisin kokea yhtä massiivisen tietokirjahullaantumiskohtauksen, kun kirjoitin gradua ja löysin Gideon Touryn teoksen Descriptive Translation Studies – and beyond. Se vasta oli kirja!

Mutta palatakseni aiheeseen…

 

Single sourcing -bloggaukseni löytyy täältä: Single sourcing pienentää käännöskuluja. Haastattelin sitä varten erästä kollegaakin. Hei vaan, Henkka, jos luet tätä!

* * *

Olen päässyt pauhaamaan bloggaamaan rauhallisesti myös eräästä lempiaiheestani, nimittäin kapulakielestä ja selkeästä kielenkäytöstä.

Tekstissä Simpukoita vai helmiä – hyvä virkakieli on kaikkien etu totean, että ”todellinen asiantuntija on se, joka osaa kertoa mutkikkaatkin asiat kansantajuisesti”. Kerron myös vinkkejä, joilla omaa tekstiä on helppo selkeyttää. Valitettavasti vinkkiluettelosta on kadonnut numerointi, kun blogi siirrettiin taannoin uudelle alustalle. Pitääpä pyytää blogin hallinnoijaa korjaamaan.

* * *

Aika syvällistä ja yksityiskohtaista käännösalan nippelitietoa edustavat kaksi seuraavaa bloggausta laillisesti pätevistä käännöksistä ja niiden tekijöistä eli auktorisoiduista kääntäjistä (itselläni on auktorisointi kieliparissa englanti–suomi).

Käännöksiä tilaaville asiakkaille ei ole aina selvää, milloin tarvitaan laillisesti pätevä käännös, joten kirjoitimme kollegani Marja-Liisan kanssa perustietopaketin: Tarvitsetko virallisen vai leimatun vai auktorisoidun vai laillisesti pätevän käännöksen?

Myöhemmin kirjoitin jatko-osan, jossa pureksin laillisesti pätevien käännösten tarkoitusta. Tadaa: Laillisesti pätevä käännös on aina todiste jostakin.

Siinäpä joitain viime aikojen kynänheilutuksia.

Tätä bloggausta kirjoittaessani aloin muistella lämmöllä tuota Kurt Amentin single sourcing -opasta. Pitää varmaan penkoa se esiin töissä meidän kääntäjien kirjahyllystä. Tyynyn alla on aina tilaa vielä yhdelle kirjalle.

Pelastakaa Röllimetsä

Kun en ole kiinni näppäimistössä ja kielissä, olen usein kiinni koskettimissa ja kitarankielissä. Keväällä sain tilaisuuden työntää musiikillinen lusikkani aivan uudenlaiseen kulttuurikeitokseen: kesäteatteriin.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri esitti Allu Tuppuraisen näytelmää Pelastakaa Röllimetsä heinäkuussa Vepsän saaressa Turun saaristossa. Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun kulutuskulttuuri saapuu Röllimetsään ja luonto uhkaa hautautua roskiin ja jätteisiin. Näytelmän musiikista ja ääniefekteistä vastasi kaksi muusikkoa, joista minä olin toinen.

En ole harmikseni saanut aiemmin blogattua Röllistä, koska se teki keväästä ja alkukesästä yllättävän hektisen. Olen vain hihkaissut sanasen silloin tällöin kavereille Facebookissa. Päätinkin koota tämän kirjoituksen FB-statuksistani, koska olen tallentanut niihin tunnelmia tuoreeltaan. Suurin osa näistä on tietenkin naputeltu yön lennokkaina tunteina.

Näytelmää alettiin harjoitella huhti–toukokuussa. Harjoittelu ei tuntunut työläältä. Muihin asioihin keskittyminen sen sijaan oli välillä hiukan haastavaa:

Onpas hauskaa yrittää kääntää, kun päässä soi lakkaamatta Allu Tuppuraisen hengentuotteet: ”Minkistä turkkeja! JOO! Coca-cola-purkkeja! JOO! Kaikki tällä peitetään, roskia heitetään, palvelemme sua, Suuri Roska!”
Pelastakaa Röllimetsän ensi-iltaan on reilu kuukausi. Mielessä muhii musiikki ja oivallinen innostunut odotus.

Kesäkuussa soitinvalikoimani monipuolistui:

Hohoo, saan ilmeisesti Rölli-musikaaliin myös kazoo-pillisoolon! Tänään harkattiin ensimmäistä kertaa koko köörin voimin Vepsän saaressa, missä näytelmää esitetään. Alle kuukausi ensi-iltaan!

Rölliä tai ei, töitä oli tehtävä:

Käännöksessäni kerrotaan talvisodasta. Täähän on kuin kääntäisin taas Maailmanhistorian pahimpia erehdyksiä: kauhea määrä ase- ja armeijasanastoa, taistelun glorifiointia, ja lopussa ladellaan surullisia lukuja siitä, kuinka monta ihmistä missäkin yhteenotossa kuoli. :/

Töiden vastapainoksi kävin elokuvissa havaitsemassa sen tosiasian, että kun musiikille antaa pikkusormen, se yrittää viedä koko käden ja kukkaron sisällön myös:

Ah ja voih, kävin leffassa kuuntelemassa äänentoistoa (ne bassot, ne bassot) (no joo, katoin mä sitä leffaakin) (se oli muuten Edge of Tomorrow) ja siellä tajusin, että haluan basson. Puoliakustisen basson! Soittimen hinku on kuulkaa pelottava voima, kun se iskee. (Melkein yhtä pelottava kuin lapasesta lähtevät sulkeet.) Nyt oon Thomannin sivuilla kuolaamassa.

(Nyt kuukautta myöhemmin haikailen yhä bassoa.) (Esimerkiksi tällaista.) (Viljelen myös edelleen sulkeita.)

Vepsän saari herätti iloisia kesätunnelmia jo harjoitusvaiheessa:

Viikonlopun summa summarum: kaks yötä Vepsässä reenaamassa Rölli-näytelmää. Ensi-iltaan on kuusi päivää. Kauheesti on kaikenlaisia soittimia soiteltu. Yhtään punkkia ei ole löytynyt – ainakaan vielä. Koko saari oli täynnä linnunkakkaa ja huusseja, joissa ei ollut käsisaippuaa. Heitin talviturkin hyiseen Itämereen. Talkkari Tapsan pikkuruinen traktori viuhahteli pitkin saarta. Joku tuntematon mies halusi vaihtaa olutta talouspaperiin. (Tuskin se sitä talouspaperia oikeesti tarvi.) Ananas oli hyvää. Vaaleansinisessä yössä mantereelta loisti Pernon telakan valot. Nyt väsyttää.

”Kauheasti soitettu, mutta ei yhtään punkkia!” kommentoi ystäväni M.

Harjoittelu huipentui heinäkuussa:

Pelastakaa Röllimetsän ensi-illassa lapset tuijotti show’ta silmät ymmyrkäisinä ja aikuiset nauroi oikeissa kohdissa. Siellä oli niin paljon katsojia (70–80 vissiin!), että tarvittiin ylimääräinen laiva hakeen ihmiset illalla Vepsästä Turkuun. Huomenna uudelleen – kahdesti!

Näytöskausi siis pyörähti hyvin käyntiin, vaikka joka näytös saikin aikaan pientä kipristelyä vatsanpohjassa. Osaisinko sittenkään? Muistaisinko kaiken?

Kolme näytöstä on nyt takana. Tänään meni molemmat näytökset energisesti ja hyvällä meiningillä. Välillä putkahti jännityksen ja seuraavan soinnun ja seuraavan ääniefektin miettimisen lomasta pinnalle silkkaa iloa: jumprahuiti, tässä olen ja soitan, pölypilvet leijailee ja musa raikaa!

Turun Sanomat arvioi, että näytelmä oli ”Onnistunut Rölli-tulkinta oikeassa ympäristössä”. Meidän muusikoiden äänimaailmassa oli kuulemma ”viehättävää orgaanisuutta”. Se on mukava kuulla. Aivan luomusoittajia emme kuitenkaan olleet; 200-metrinen sähköjohto toi meille virtaa lähimmästä grillikatoksesta. Paitsi kerran, kun alkoi ukkostaa.

Pääsimme myös Radio Classicin aalloille.

 

* * *

Pääsin oppimaan kesäteatterissa vaikka mitä mielenkiintoista. Uutta sanastoakin. Lavakuva, nukettaminen, isku. Ja uusia ilmaisutapoja.

Olen aina ilmaissut asioita ennen kaikkea kirjoittamalla. Vepsässä katselin aitiopaikalta ihan erilaista kerrontaa: sitä äänen, liikkeen, ilmeiden, eleiden ja energian yhdistelmää, jota näyttelijäntyöksikin sanotaan. Näytelmä eli esityksestä toiseen. Sitä muovasivat sää, näyttelijöiden mielentila, yleisön määrä ja reaktiot. Repliikit ja tapahtuvat pysyivät samoina, mutta näytelmä hengitti. Kaikki se oli minulle uutta.

Mietin: Jäänkö jostain paitsi, kun hakeudun tekstin ja soolosoitinten pariin enkä käy dialogia lavalla toisen ihmisen kanssa? Jäänkö kirjoittajana ulkopuoliseksi, kun en kieri lavalla vaatteet pölyssä ja neulasissa?

Jos jokainen esitys on hiukan erilainen, onko esittävä taide koskaan valmista samalla tavalla kuin teksti? Tarvitseeko taiteen edes olla valmista ollakseen hyvää/puhuttelevaa/ajankohtaista?

Millaista olisi olla näyttelijä, soittaa kitaran sijaan yleisön naurua ja liikutusta? Olisiko ilmaiseminen yhdessä vastanäyttelijöiden kanssa palkitsevampaa kuin yksinäinen kirjoittaminen ja soittaminen? Onko sillä väliä – tärkeintä lienee ilmaista edes jotain, jotenkin?

* * *

Pelastimme Röllimetsän viimeisen kerran viime sunnuntaina. Toiseksi viimeisen näytöksen aikana kitarastani katkesi G-kieli. Tväng! Soitin kappaleen loppuun ja aloin nauraa vasta väliajalla.

Vaihdoin soittimeen uuden kielen. Se soi tietenkin paremmin kuin vanhat ja kuluneet. Kunpa muitakin kieliä voisi vaihtaa yhtä helposti. Vanhat ja pölyiset ja hikiset sanat voisi vaihtaa uusiin, joilla olisi selkeä, kantava sointi ja kirkkaat huiluäänet. Niillä voisi kirjoittaa uudenlaisia sanoja, saada sanotuksi jotain uutta. Jotain raikasta ja aurinkoista.

Nyt Röllin jälkeen on kesäloman aika. Aika suunnata kohti uusia seikkailuja. Tai ehkä bassokauppaa.

Alammeko tekemään?

Kotuksen mukaan yleiskieleen kelpuutetaan nykyään muoto alkaa tekemään vanhan tutun alkaa tehdä rinnalle.

Uudesta suosituksesta kerrotaan suomen kielen lautakunnan tiedotteessa (pdf), jossa valaistaan myös hiukan näiden kilpailevien muotojen historiaa.

On luonnollista, että kieli elää ja kehittyy. Kielelliset normit muuttuvat ajan myötä. En kuitenkaan usko, että alan tottumaan tällaiseen kovin helposti. Saati että alkaisin kirjoittamaan näin itse.

Mitä mieltä te lukijat olette? Kirskuuko kielikorvanne vai kuulostaako alkaa tekemään luonnolliselta?

Tarvitaanko virkakielivaltuutettua?

Turun Sanomien tänään julkaistun uutisen mukaan virkakielen kehittämistä pohtiva työryhmä ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin virkakielivaltuutetun virka. Virkakielivaltuutetun tehtävä olisi parantaa viranomaiskielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä.

Kirjoitan tätä postausta iltayhdeksältä; tähän mennessä uutinen on saanut enimmäkseen skeptisiä kommentteja. Monet suomivat julkisen sektorin paisumista ja verovarojen tuhlaamista ”turhuuteen”. Myös virkakielivaltuutetun tarpeellisuus herättää pohdintaa. Esimerkiksi nimimerkki kuka näitä virkoja keksii kirjoittaa:

Eikö itsearviointi riitä?

Kuulostaa todella huvittavalta, että viranomainen ei itse hallitsisi selkokieltä. Millä perusteilla hänet sitten on virkaan valittu? Kapulakielen välttäminen on tärkeää, mutta ihan virka taas sitäkin tarkoitusta varten on hätävarjelun liioittelua, sehän olisi kuin tulkkaamista suomeksi.

Nimimerkki Jonne kysyy:

Eikö virkamiehiä ole valittukaan osaamisen perusteella työhönsä vaan heille pitää opettaa oikeinkirjoitusta ja selkokielisyyttä, alkeita??

Kyllä pitää.

Käännän paljon virkamieskieltä – varmasti satoja sivuja vuodessa. (Joskus purnaan virkamiesten kiemurakielestä täällä blogissakin. Merkitsen ne kirjoitukset tunnisteella kapulakieli.)

Valitettavasti Jonnea ihmetyttävä ajatus on totta: viranomaisten kyky kirjoittaa selkokieltä jättää toivomisen varaa. Jonkin erikoisalan tuntemus tai omien hallinnollisten tehtävien osaaminen ei tarkoita, että henkilö osaisi myös kirjoittaa niistä hyvin.

Viranomaisten joukossa on onneksi ansioituneitakin kirjoittajia ja viestijöitä. Joskus vastaan tule kuitenkin sellaista kapulatekstiä, että merkityksen kaivelu kymmenrivisten virkkeiden viidakosta on todellista aivojumppaa.

Ensimmäinen nimimerkki kysyy, eikö itsearviointi riittäisi. Mielestäni ei, sillä omalle kirjoitustyylille ja tutuille aiheille on helppo sokeutua. Ulkopuolinen palautteenantaja huomaa vaikeaselkoiset kohdat paremmin kuin toinen asiantuntija, joka on rutinoitunut virkakieleen ja tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Hyvä kielenkäyttö vaatii koulutusta, harjoitusta ja palautetta. Sitä saa parhaiten ulkopuolisilta.

Lisäksi virkakielen kirjoittajia saattaa vaivata myös sulkeutuminen omaan kuplaan, jossa on helppo ajatella: ”kaikkihan näin kirjoittavat ja kaikkihan tätä ymmärtävät”. Tarvitaan ulkopuolinen kielenhuollon ammattilainen muistuttamaan tavallisten ihmisten tarpeista, siis selkokielestä ja ymmärrettävyydestä.

Kapulakieli on salakavalaa – välillä ehkä tahatontakin – vallankäyttöä. Jos teksti on vaikeaselkoista, tieto jää saamatta, yksityiskohdat hämäriksi, asiat keskustelematta. Virkamiesten työ jää pimentoon, vaikka se vaikuttaa suoraan tavallisen kansalaisen elämään.

Virkakielivaltuutetulla olisi maassamme paljon työsarkaa. Pitäisikö perustaa virka? Ehdottomasti, jos minulta kysytään.

Mikä täällä haisee?

On todellakin käynnissä erinomaisten kolumnien viikko!

Eilen kirjoitin jargonista, ilmaisunvapaudesta ja töhnästä. Tänään silmiini sattui Markku Jokisipilän hulvattomuudessaan osuva kolumni samasta aiheesta.

Sipilä moittii yrityksiä ja julkisia tahoja siitä, että ne laativat kiemurakielisiä strategioita ja linjauksia vain kiillottaakseen imagoaan. Hän napauttaa:

TOISTAISEKSI NÄKYVIN tulos julkisten organisaatioiden strategiatyöstä on ollut pöyristyttävä suomen kielen raiskaaminen. Käsittämättömän kielen takaa ei löydy korkeampia oivalluksia vaan ajattelun yhtäläistä epäselvyyttä tai suoranaista puuttumista. Prosessin pyörittämisestä on tullut lopputulosta tärkeämpää ja strategiapalaverien ilmassa leijuu tömäkkä pollenpökäleen tuoksu.

Jargon, ilmaisunvapaus ja töhnä

On näköjään käynnissä erinomaisten kolumnien viikko.

Ylen sivuilla bloggaava Anna Perho kertoo työpajasta, jossa ammattikoulua käyvät nuoret pohtivat, miten helpottaa siirtymistä työelämään ja tehdä työelämästä nykyistä viihtyisämpää.

Perho nautti nuorten keskustelusta, ”joka säilyi kirkkaana ja kauniina, koska siitä puuttui jargon”.

Mielestäni parasta jargonia on sellainen, joka loistaa poissaolollaan. Perho taitaa olla samaa mieltä, sillä hän kirjoittaa:

Parissa tunnissa 17–19-vuotiaista amislaisista koostunut ryhmä sai kasaan koherentin listan työelämää ja työllistymistä parantavia tekoja.

Saman laatimiseen virallisella mietintäkomitealla olisi toden näköisesti kulunut mennyt kolme vuotta, kolme miljoonaa euroa ja kolme vetäytymistä Vierumäelle.

Toivon vilpittömästi, että Perhon teksti osuu mahdollisimman monen kapulakielisen kirjoittajan silmiin. Kunpa teksti herättäsi kansanliikkeen: kirjoittajat ja lukijat nousisivat barrikadeille! Virallisesta viestinnästä karsittaisiin koukerot ja kapulat! Suomi tunnettaisiin konstailemattomana maana, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat!

No. Sitä ihanaa päivää odotellessani linkitän tähän Johanna Korhosen kolumnin ilmaisunvapaudesta. Tai sen puutteesta.

Korhosen mukaan suora ilmaisu koetaan Suomessa loukkaavana, vaikka se olisi asiallista ja perustuisi tosiseikkoihin. Suomalaiset rajoittavat toistensa ilmaisunvapautta tapakulttuurilla, jossa hiljaisuus on kultaa. Kaikkein eniten ilmaisunvapautta haittaavat ”työhön liittyvät pelot”, siis vaikkapa potkut päivänvaloon tuotujen epäkohtien vuoksi.

Korhosen mukaan ilmaisunvapautta rajoittaa myös suomalaisten auktoriteettiusko ja -pelko. Korkeaan asemaan nousseiden ”lieväkin kritiikki on monen mielestä täysin sopimatonta”, hän kirjoittaa.

Auktoriteettiasema ja jargon kulkevat mielestäni Suomessa käsi kädessä. Kapulakielisyys saa tekstin ja kirjoittajan kuulostamaan auktoriteetilta. Vaikeaselkoisuudesta on jostain syystä tullut korkean aseman merkki.

Jargonin käyttö onkin ovela keino välttää kritiikkiä ja keskustelua. Maassa, jossa auktoriteetteja ei tohdita kritisoida, komealta kalskahtava teksti vaientaa auktoriteettipelkoiset lukijat. Lisäksi kiemuraista tekstiä on vaikea ymmärtää. Sen merkitykset jäävät epäselviksi tai monitulkintaisiksi. On vaikea keskustella rakentavasti, jos puhekumppanin sanoista ei saa selvää.

Rohkea ja osaava kirjoittaja kirjoittaa selkeästi. Hän avaa tekstinsä kritiikille ja keskustelulle eikä tärkeile kapulakielellä. Silloin viestikin menee perille.

Korhonen vetoaa lukijoihin:

[K]annustan itseäni ja kaikkia muitakin havainnoimaan tosiasioita pelottomasti ja ilmaisemaan kirkkaasti: ilman sameita piiloviestejä tai muuta töhnää, ilman kiillottelua, silottelua tai levottomuutta siitä, että joku suuttuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Siksi ne Anna Perhon amislaisetkin saivat kolmessa tunnissa aikaan parempaa jälkeä kuin moni virallinen komitea saisi kolmessa vuodessa: he eivät piilottaneet sanottavaansa töhnään.

Pakolaiset eivät virtaa!

Luin juuri Ylen uutisista tällaisen ingressin:

Kasvava pakolaislasten virta pakottaa Ruotsin ottamaan käyttöön kovempia otteita. Ensi vuonna ruotsalaiskunnat voidaan pakottaa vastaanottamaan yksin maahan tulleita pakolaislapsia.

Lähde: Ruotsalaiskunnat pakotetaan sijoittamaan yksin saapuvia pakolaislapsia (luettu 26.10.2013 klo 14.02)

”Pakolaislasten virta” särähtää pahasti korvaan. Ilmaisu on samaa sarjaa kuin pakolaisaallot ja muut fraasit, joissa ihmiset typistetään luonnonvoimiksi.

Olisi parempi kirjoittaa esimerkiksi ”pakolaislasten kasvavasta määrästä” ja jättää aaltoilut ja virtailut hydrologeille.

Ihmiset eivät ole sääilmiöitä kuten tsunameja, virtoja tai hallitsemattomia hyökyjä. Rinnastus luonnonvoimiin riisuu ihmiseltä ihmisyyttä ja ihmisarvoa. Sellainen on mielestäni aika tökeröä journalismia.

Mainioita sanoja

Sanoja, joista olen pitänyt viime aikoina:

  • kiihtyä (tunnetilasta)
  • kursailematta
  • kätkyt
  • komsio
  • vauhko
  • otaksua
  • tuiki
  • virkkoa
  • sopukka
  • kannelniekka
  • ennättää
  • kukkula
  • tuohtua
  • räytynyt
  • veres (”Hän jäi kiinni verekseltään!”)
  • käydä kalpaten
  • runnoa
  • parahultainen

Hellan ja kielen välissä

”Sepä oli miehen työ!” huudahti esimies. Aihetta olikin, olivathan työmiehet tehneet työnsä miehekkäästi. Kun miestyövuosia laskettiin, ei kukaan halunnut kuulla paiskineensa hommia naismaisesti. Töiden jälkeen pohdittiin Helsingin herrojen uusimpia aivoituksia ja muodostettiin omia hyvävelikerhoja. Samaan aikaan kodin hengettäret puuhastelivat kotona hellan ja nyr- nyrpeiden anoppien välissä. Joskus naiset juttelivat ystävättäriensä kanssa puhelimessa naisten juttuja (siis hömpötyksiä ja akkojen touhuja, jos kysyttiin niiltä, jotka toivat leivän pöytään ja olivat miehiä talossa) ja haaveilivat liittymisestä naisasialiikkeeseen.

Blogin sloganissa kerron pohtivani, miten asiat sanotaan. Tänään tulin pohtineeksi sukupuolirooleja ja niihin liittyviä asenteita, jotka on kätketty yksittäisiin sanoihin. Satun nimittäin uskomaan, että kieli paljastaa, miten sen puhujat näkevät maailman. (Olen tästä uskomuksesta velkaa herroille Sapir ja Whorf.)

Satun myös uskomaan, että kääntäjänä voin valita sanani ja vaikuttaa siihen, millä tavalla maailmaa puetaan sanoiksi. Koska olen maltillinen humanisti, vastarintani on tietenkin hiljaista ja vaatimatonta: jos käännän vaikkapa tittelin puheenjohtaja suomesta englantiin, käytän yleensä sanaa chair, chairperson tai jopa chairwoman. (Vastarintani ainoa heikkous on sen heikkous. Jos asiakkaan viestinnässä on aina käytetty puheenjohtajasta titteliä chairman, on kääntäjän parasta laskeutua barrikadeilta tyytyä kääntämään niin kuin on aina käännetty. Varsinkin, jos asiakas sitä erikseen vaatii ohjeissaan.)

Kirjoitin alussa olevan katkelman parissa minuutissa. Oli lastenleikkiä keksiä sananparsia, jotka sullovat eri sukupuolten edustajia omiin lokeroihinsa. Ei tarvinnut juurikaan miettiä – sanat ovat syvällä kielessä ja mielessä. On siis syytä olla hereillä ja pohtia sanoja, ettei niiden sisältämiä asenteita niellä purematta.

Tässä kielessä ”miehen työ” on kehu. Naisen työstä ei kukaan ole koskaan kuullutkaan, naisen paikasta sen sijaan on kuultu sitäkin enemmän. Sentään meillä on yksi ja sama persoonapronomini miehille ja naisille. Onneksi olkoon hänestä, äidinkieli!

Kaikki tämä juolahti mieleeni, kun luin äärimmäisen mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten naista merkitsevää kanjia 女 yhdistellään muihin kanjeihin uusien merkitysten luomiseksi. Lainaan englanninkielisestä artikkelista alle pari esimerkkiä. (En lue kiinaa enkä japania, joten tunnustan luottavani tässä kohdassa artikkelin kirjoittajaan sokeasti.)

奴 eli orja koostuu merkeistä nainen (女) ja taas (又).

孥 voi tarkoittaa orjaa, palvelijaa tai vaimoa ja lapsia. Mistä koostuu vaimo ja lapsi? Orjasta (奴) ja lapsesta (子).

娶 eli avioliiton järjestäminen puolestaan merkitsee naisen (女) ottamisesta (取).

Samaan aikaan toisaalla:

男 mies

勇 eli rohkeus koostuu miehestä (男) ja henkilöä tarkoittavasta radikaalista マ. Rohkeus on siis henkilö, joka on mies.

Kanji 金玉  puolestaan muodostuu kultaisista (金) palloista (玉). Mitä se tarkoittaa? Katsokaa kanji-artikkelin lopusta. Allekirjoittanut lähtee nyt barrikadeille heiluttamaan sanan säilää.

Nokian pörssitiedote: huonoja uutisia komeassa kääreessä

Taas se nähtiin, että pörssiyhtiöt osaavat kikkailla kielellä. Päivän pääuutinen on ollut Nokian irtisanomiset. En ole tippaakaan yllättynyt, että Nokia piilotti pörssitiedotteessaan huonot uutiset prameilevan kapulakielen kätköihin.

Tiedote on kuin se kuuluisa kakku: päältä kaunis. Kärjessä komeilee otsikko, joka ei sano mitään: Nokia terävöittää strategiaansa ja päivittää tavoitteitaan ja näkymiään. Alku on bisnesjargonilla kirjoitettua mainostekstiä. Esimerkiksi irtisanomisten määrä ilmoitetaan vasta tiedotteen keskivaiheilla.

Pörssitiedotteilla on oma kielensä, jonka tunnusmerkkejä ovat äärimmäisen abstrakti sanasto ja substantiiveista raskaat virkkeet. Esimerkiksi tässä pörssitiedotteessa kirjoitetaan näin:

Tänään kerrotuista suunnitelluista muutoksista johtuen Nokia arvioi vähentävänsä henkilöstään maailmanlaajuisesti enimmillään 10 000 työntekijällä [sic] vuoden 2013 loppuun mennessä. Suomessa suunniteltu vähennystarve on noin 3 700 työpaikkaa, joista noin 850 työpaikkaa on Salon matkapuhelintehtaassa sekä Salon matkapuhelintehdasta tukevissa toiminnoissa.

[…]

Nämä uudelleenjärjestelykulut ovat lisäys vuoden 2012 ensimmäisen neljänneksen loppuun mennessä kirjattuihin noin 900 miljoonan euron uudelleenjärjestelykuluihin, jotka liittyivät aikaisempiin kustannusvähennystavoitteisiin.

Uudelleenjärjestely tarkoittaa väen vähentämistä. Tulostavoitteitaan Nokia tuskin vähentää tippaakaan. Kustannusvähennystavoitteet puolestaan on komea sana, jolla on ankea sisältö: Nokialla halutaan tehdä samat työt halvemmalla.

Kaikki lukemani ja kääntämäni pörssitiedotteet ovat samanlaista sanojen viidakkoa. Ne kuulostavat komeilta ja tärkeiltä, mutta pohjalta löytyy lopulta aina sama päämäärä: yhtiö kuin yhtiö haluaa tehdä voittoa ja kasvaa. Ihmiset ovat voitontavoittelun pelissä pelkkiä nappuloita. Resursseja. Kustannuksia, joita vähentämällä ylletään kustannusvähennystavoitteisiin.

Aamulehtikin sen toteaa: Nokia löi kaikki ennätykset bullshit-tiedotteen kirjoittamisessa.

Hei kaikki pörssitiedotteiden kirjoittajat ja kapuloilla kikkailijat: Sanottaisiinko ihan suoraan?