Viittomakielentulkki on viisukarsinnan tähti

Olenpas jälkijunassa! Tämä video kiersi sosiaalisessa mediassa jo eilen. Mutta bloggaan silti, sillä haluan ilmoittaa maailmalle fanittavani tämän viittomakielentulkin eläytymistä ja ilmaisua.

Alla olevassa videossa Tommy Krångh tulkkaa Ruotsin euroviisukarsinnat ruotsalaiselle yleisölle.

 

En osaa ruotsalaista enkä muitakaan viittomakieliä, mutta Krångh kyllä osaa – ja näyttää nauttivan työstään ja musiikista. Aivan mahtavaa.

Kahdeksan minuutin kohdalla ruotsalainen juontaja haastattelee norjalaista Ylvis-duoa. Kaikki puhuvat omaa kieltään ja tulevat mainiosti juttuun. (Kyllä sukulaiskielten puhujilla on helppoa.) Kohdassa 8:26 Krångh tulkkaa aivan häkeltymättä viittaukset Ylviksen What Does the Fox Say? -kappaleeseen. Ring ding ding, hattii-hei, hattii-hou!

Videon lopussa nähdään ja kuullaan myös Måns Zelmerlöwiä, jonka valittiin edustamaan Ruotsia tämän vuoden Euroviisuihin. Kannustan Pertti Kurikan Nimipäiviä enemmän kuin Månsia. Jos Ruotsi olisi lähettänyt viisuihin tuon tulkin, saattaisin sen sijaan joutua loikkaamaan ja kannattamaan rakasta länsinaapuria kuin kunnon vadelmavenepakolainen ainakin.

Näin muuten Måns Zelmerlöwin sattumalta omin silmin asuessani Tukholmassa vuonna 2013. Zelmerlöw juonsi Allsång på Skansen -yhteislaulutapahtuman. Yleisö hihkui ja hurrasi aivan hurmiossa, kun herra Z. asteli lavalle ja veti ensimmäisen yhteislaulun. Oma reaktioni pihalla olevana suomalaisena taisi olla jotain niinkin eleganttia kuin ”kukamikähäh?” Mutta minähän meninkin Skansenille kuuntelemaan Gyllene Tideriä.

 

Kesäkuussa 2013 Allsång på Skansenista ei puuttunut yleisöä.
Kesäkuussa 2013 Allsång på Skansenista ei puuttunut yleisöä.
Tätäkin henkilöä saamme kiittää siitä, että Allsångia voi katsoa televisiosta myös koto-Suomessa.
Tätäkin henkilöä saamme kiittää siitä, että Allsångia voi katsoa televisiosta myös koto-Suomessa.
Yhteislaulutapahtumassa laulettiin yhteislauluja yhteislauluvihosta.
Yhteislaulutapahtumassa laulettiin yhteislauluja yhteislauluvihosta.
Yhteislauluvihon kanteen oli painettu kukapa muu kuin tapahtuman juontaja Måns Zelmerlöw.
Yhteislauluvihon kanteen oli painettu kukapa muu kuin tapahtuman juontaja Måns Zelmerlöw.
Herra Zelmerlöw veti yhteislauluja ihan mainiosti.
Herra Zelmerlöw veti yhteislauluja ihan mainiosti.
Kamerat ja katseet seurasivat häntä.
Kamerat ja katseet seurasivat häntä.

Minua kuitenkin riemastutti eniten legendaarinen Gyllene Tider:

 

Jatkoa edelliseen

Kas vain, KAJ tiedottaa edellisessä postauksessa mainitsemastani ulosmarssista ja kertoo myös seuraavaa:

Journalistiliitto, Akavan Erityisalat ja Käännösalan asiantuntijat KAJ olivat päättäneet lopettaa vuonna 2012 julistetut työtaistelutoimet eli ylityökiellon ja hakusaarron BTI:tä kohtaan, jos se olisi osallistunut päivän neuvotteluihin. Aamupäivällä yhtiöstä kuitenkin ilmoitettiin, että se ei osallistu. Niinpä nämä liittojen toimet jatkuvat edelleen.

Maanantain neuvotteluissa olivat paikalla muut av-käännöstoimistot eli Pre-Text Oy, Rosmer International Osk, SDI Media Oy ja Stellar Text Oy.

Neuvotteluissa päätettiin, että työehtoneuvottelut saatetaan loppuun tämän vuoden loppuun mennessä. Työehtojen on tuolloin määrä olla yksissä kansissa.

Mielenkiintoista nähdä, mihin työehtoneuvotteluissa päädytään ja miten tulokset vaikuttavat koko käännösalaan.

KAJ:n tiedote löytyy täältä.

Kääntäjien ulosmarssi BTI:ltä

Käännöstoimisto BTI:n eli entisen Broadcast Text Internationalin kääntäjät ovat tehneet ulosmarssin kannustaakseen BTI:tä osallistumaan av-alan työehtosopimusneuvotteluihin. Asiasta kertoo av-kaantajat.fi.

Pari tuntia sitten julkaistussa uutisessa ei mainita, koska ulosmarssi on tehty – ilmeisesti tänään 18.8.2014? Myöskään ulos marssineiden kääntäjien lukumäärää ei kerrota, eikä pikainen googletus paljastanut sitä. Harmillisen epätarkasta tiedotteesta huolimatta pidän peukkuja ulosmarssijoille.

Journalistiliitto ja Akavan Erityisalat asettivat BTI:n ylityökieltoon ja hakusaartoon marraskuussa 2012 (Journalistiliiton tiedote asiasta). BTI ja käännösten laatu pääsivätkin tuolloin otsikoihin. Toivottavasti av-alan kollegat jaksavat olla sitkeitä ja työehtosopimus saadaan aikaan.

Pelastakaa Röllimetsä

Kun en ole kiinni näppäimistössä ja kielissä, olen usein kiinni koskettimissa ja kitarankielissä. Keväällä sain tilaisuuden työntää musiikillinen lusikkani aivan uudenlaiseen kulttuurikeitokseen: kesäteatteriin.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri esitti Allu Tuppuraisen näytelmää Pelastakaa Röllimetsä heinäkuussa Vepsän saaressa Turun saaristossa. Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun kulutuskulttuuri saapuu Röllimetsään ja luonto uhkaa hautautua roskiin ja jätteisiin. Näytelmän musiikista ja ääniefekteistä vastasi kaksi muusikkoa, joista minä olin toinen.

En ole harmikseni saanut aiemmin blogattua Röllistä, koska se teki keväästä ja alkukesästä yllättävän hektisen. Olen vain hihkaissut sanasen silloin tällöin kavereille Facebookissa. Päätinkin koota tämän kirjoituksen FB-statuksistani, koska olen tallentanut niihin tunnelmia tuoreeltaan. Suurin osa näistä on tietenkin naputeltu yön lennokkaina tunteina.

Näytelmää alettiin harjoitella huhti–toukokuussa. Harjoittelu ei tuntunut työläältä. Muihin asioihin keskittyminen sen sijaan oli välillä hiukan haastavaa:

Onpas hauskaa yrittää kääntää, kun päässä soi lakkaamatta Allu Tuppuraisen hengentuotteet: ”Minkistä turkkeja! JOO! Coca-cola-purkkeja! JOO! Kaikki tällä peitetään, roskia heitetään, palvelemme sua, Suuri Roska!”
Pelastakaa Röllimetsän ensi-iltaan on reilu kuukausi. Mielessä muhii musiikki ja oivallinen innostunut odotus.

Kesäkuussa soitinvalikoimani monipuolistui:

Hohoo, saan ilmeisesti Rölli-musikaaliin myös kazoo-pillisoolon! Tänään harkattiin ensimmäistä kertaa koko köörin voimin Vepsän saaressa, missä näytelmää esitetään. Alle kuukausi ensi-iltaan!

Rölliä tai ei, töitä oli tehtävä:

Käännöksessäni kerrotaan talvisodasta. Täähän on kuin kääntäisin taas Maailmanhistorian pahimpia erehdyksiä: kauhea määrä ase- ja armeijasanastoa, taistelun glorifiointia, ja lopussa ladellaan surullisia lukuja siitä, kuinka monta ihmistä missäkin yhteenotossa kuoli. :/

Töiden vastapainoksi kävin elokuvissa havaitsemassa sen tosiasian, että kun musiikille antaa pikkusormen, se yrittää viedä koko käden ja kukkaron sisällön myös:

Ah ja voih, kävin leffassa kuuntelemassa äänentoistoa (ne bassot, ne bassot) (no joo, katoin mä sitä leffaakin) (se oli muuten Edge of Tomorrow) ja siellä tajusin, että haluan basson. Puoliakustisen basson! Soittimen hinku on kuulkaa pelottava voima, kun se iskee. (Melkein yhtä pelottava kuin lapasesta lähtevät sulkeet.) Nyt oon Thomannin sivuilla kuolaamassa.

(Nyt kuukautta myöhemmin haikailen yhä bassoa.) (Esimerkiksi tällaista.) (Viljelen myös edelleen sulkeita.)

Vepsän saari herätti iloisia kesätunnelmia jo harjoitusvaiheessa:

Viikonlopun summa summarum: kaks yötä Vepsässä reenaamassa Rölli-näytelmää. Ensi-iltaan on kuusi päivää. Kauheesti on kaikenlaisia soittimia soiteltu. Yhtään punkkia ei ole löytynyt – ainakaan vielä. Koko saari oli täynnä linnunkakkaa ja huusseja, joissa ei ollut käsisaippuaa. Heitin talviturkin hyiseen Itämereen. Talkkari Tapsan pikkuruinen traktori viuhahteli pitkin saarta. Joku tuntematon mies halusi vaihtaa olutta talouspaperiin. (Tuskin se sitä talouspaperia oikeesti tarvi.) Ananas oli hyvää. Vaaleansinisessä yössä mantereelta loisti Pernon telakan valot. Nyt väsyttää.

”Kauheasti soitettu, mutta ei yhtään punkkia!” kommentoi ystäväni M.

Harjoittelu huipentui heinäkuussa:

Pelastakaa Röllimetsän ensi-illassa lapset tuijotti show’ta silmät ymmyrkäisinä ja aikuiset nauroi oikeissa kohdissa. Siellä oli niin paljon katsojia (70–80 vissiin!), että tarvittiin ylimääräinen laiva hakeen ihmiset illalla Vepsästä Turkuun. Huomenna uudelleen – kahdesti!

Näytöskausi siis pyörähti hyvin käyntiin, vaikka joka näytös saikin aikaan pientä kipristelyä vatsanpohjassa. Osaisinko sittenkään? Muistaisinko kaiken?

Kolme näytöstä on nyt takana. Tänään meni molemmat näytökset energisesti ja hyvällä meiningillä. Välillä putkahti jännityksen ja seuraavan soinnun ja seuraavan ääniefektin miettimisen lomasta pinnalle silkkaa iloa: jumprahuiti, tässä olen ja soitan, pölypilvet leijailee ja musa raikaa!

Turun Sanomat arvioi, että näytelmä oli ”Onnistunut Rölli-tulkinta oikeassa ympäristössä”. Meidän muusikoiden äänimaailmassa oli kuulemma ”viehättävää orgaanisuutta”. Se on mukava kuulla. Aivan luomusoittajia emme kuitenkaan olleet; 200-metrinen sähköjohto toi meille virtaa lähimmästä grillikatoksesta. Paitsi kerran, kun alkoi ukkostaa.

Pääsimme myös Radio Classicin aalloille.

 

* * *

Pääsin oppimaan kesäteatterissa vaikka mitä mielenkiintoista. Uutta sanastoakin. Lavakuva, nukettaminen, isku. Ja uusia ilmaisutapoja.

Olen aina ilmaissut asioita ennen kaikkea kirjoittamalla. Vepsässä katselin aitiopaikalta ihan erilaista kerrontaa: sitä äänen, liikkeen, ilmeiden, eleiden ja energian yhdistelmää, jota näyttelijäntyöksikin sanotaan. Näytelmä eli esityksestä toiseen. Sitä muovasivat sää, näyttelijöiden mielentila, yleisön määrä ja reaktiot. Repliikit ja tapahtuvat pysyivät samoina, mutta näytelmä hengitti. Kaikki se oli minulle uutta.

Mietin: Jäänkö jostain paitsi, kun hakeudun tekstin ja soolosoitinten pariin enkä käy dialogia lavalla toisen ihmisen kanssa? Jäänkö kirjoittajana ulkopuoliseksi, kun en kieri lavalla vaatteet pölyssä ja neulasissa?

Jos jokainen esitys on hiukan erilainen, onko esittävä taide koskaan valmista samalla tavalla kuin teksti? Tarvitseeko taiteen edes olla valmista ollakseen hyvää/puhuttelevaa/ajankohtaista?

Millaista olisi olla näyttelijä, soittaa kitaran sijaan yleisön naurua ja liikutusta? Olisiko ilmaiseminen yhdessä vastanäyttelijöiden kanssa palkitsevampaa kuin yksinäinen kirjoittaminen ja soittaminen? Onko sillä väliä – tärkeintä lienee ilmaista edes jotain, jotenkin?

* * *

Pelastimme Röllimetsän viimeisen kerran viime sunnuntaina. Toiseksi viimeisen näytöksen aikana kitarastani katkesi G-kieli. Tväng! Soitin kappaleen loppuun ja aloin nauraa vasta väliajalla.

Vaihdoin soittimeen uuden kielen. Se soi tietenkin paremmin kuin vanhat ja kuluneet. Kunpa muitakin kieliä voisi vaihtaa yhtä helposti. Vanhat ja pölyiset ja hikiset sanat voisi vaihtaa uusiin, joilla olisi selkeä, kantava sointi ja kirkkaat huiluäänet. Niillä voisi kirjoittaa uudenlaisia sanoja, saada sanotuksi jotain uutta. Jotain raikasta ja aurinkoista.

Nyt Röllin jälkeen on kesäloman aika. Aika suunnata kohti uusia seikkailuja. Tai ehkä bassokauppaa.

Long Playlla on paljon annettavaa

Sain joululahjaksi Long Play -verkkolehden lahjakortin. Nyt puoli vuotta joulun jälkeen korkkasin lahjani. Kiitos, S., ja hyvää joulua vaan sinnekin päin.

Tammikuussa 2013 perustettu Long Play määrittelee itsensä näin: ”Long Play julkaisee pitkää journalismia digitaalisessa muodossa. Erikoisalojamme ovat laajat reportaasit ja tutkiva journalismi. Juttujamme voit ostaa luottokortilla, verkkomaksulla tai tekstiviestillä. Voit valita, luetko jutun selaimessa vai lataatko sen e-kirjana laitteellesi.”

Long Playn juttuja voi ostaa myös yksittäin. Niitä voi lukea selaimessa tai ladata tiedostoina koneelle ja lukulaitteelle. Luettavuuteen on selvästi kiinnitetty huomiota. Ruudun reunaan aukeaa näppärä valikko, josta tekstin ulkoasua on helppo säätää. Sen ansiosta pitkänkään tekstin lukeminen ei tuntunut tihrustelulta.

Long Play
Lukunäkymän säätövalikko ja palanen Tommi Uschanovin artikkelista Tämä on Amerikka. Kuvankaappauksen tein itse.

 

Aluksi mietin, mitä saisin irti Long Playsta. Verkossahan on jo nyt tarjolla enemmän mielenkiintoista sisältöä kuin ehdin kahlata läpi. Epäilykseni karisivat, kun luin jutun Katoaminen, jossa Anu Silfverberg kirjoittaa edesmenneen mumminsa Alzheimerin taudista. Henkilökohtainen ja syvästi inhimillinen juttu on tervetullut lisä käynnissä olevaan keskusteluun vanhustenhoidosta ja jopa eutanasiasta. Olen lukenut tähän mennessä kolme juttua (niitä kun ei hetkessä hotkaista) ja uskallan niiden perusteella jo kirjoittaa tänne blogiin positiivisen arvion Long Playsta. Jos ja kun Suomessa on tarjolla tällaista journalismia, siitä kannattaa jo maksaakin. Ja blogata.

Long Playlla on paljon annettavaa. Maksumuuri voi oudoksuttaa lukijoita, vaikka on ilman muuta selvää, etteivät toimittajat elä pelkällä kiitoksella. Long Playssa on tietenkin paljon vähemmän juttuja kuin keltaisen lehdistön kalankääreissä tai suurissa seitsenpäiväisissä uutislehdissä. Long Play ei kuitenkaan yritä olla päivänpolttava uutismedia, vaan se tarjoaa hidasta, jopa esseemäistä tutkivaa journalismia. Se on takuulla toista maata kuin tabloidi- ja iltapäivälehtien sensaatiohakuinen lihatiski.

Toivottavasti suuri yleisö uskaltautuu maksumuurin paremmalle puolelle. Suosittelen.

Onko Long Play teille lukijoille tuttu?

Tarvitaanko virkakielivaltuutettua?

Turun Sanomien tänään julkaistun uutisen mukaan virkakielen kehittämistä pohtiva työryhmä ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin virkakielivaltuutetun virka. Virkakielivaltuutetun tehtävä olisi parantaa viranomaiskielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä.

Kirjoitan tätä postausta iltayhdeksältä; tähän mennessä uutinen on saanut enimmäkseen skeptisiä kommentteja. Monet suomivat julkisen sektorin paisumista ja verovarojen tuhlaamista ”turhuuteen”. Myös virkakielivaltuutetun tarpeellisuus herättää pohdintaa. Esimerkiksi nimimerkki kuka näitä virkoja keksii kirjoittaa:

Eikö itsearviointi riitä?

Kuulostaa todella huvittavalta, että viranomainen ei itse hallitsisi selkokieltä. Millä perusteilla hänet sitten on virkaan valittu? Kapulakielen välttäminen on tärkeää, mutta ihan virka taas sitäkin tarkoitusta varten on hätävarjelun liioittelua, sehän olisi kuin tulkkaamista suomeksi.

Nimimerkki Jonne kysyy:

Eikö virkamiehiä ole valittukaan osaamisen perusteella työhönsä vaan heille pitää opettaa oikeinkirjoitusta ja selkokielisyyttä, alkeita??

Kyllä pitää.

Käännän paljon virkamieskieltä – varmasti satoja sivuja vuodessa. (Joskus purnaan virkamiesten kiemurakielestä täällä blogissakin. Merkitsen ne kirjoitukset tunnisteella kapulakieli.)

Valitettavasti Jonnea ihmetyttävä ajatus on totta: viranomaisten kyky kirjoittaa selkokieltä jättää toivomisen varaa. Jonkin erikoisalan tuntemus tai omien hallinnollisten tehtävien osaaminen ei tarkoita, että henkilö osaisi myös kirjoittaa niistä hyvin.

Viranomaisten joukossa on onneksi ansioituneitakin kirjoittajia ja viestijöitä. Joskus vastaan tule kuitenkin sellaista kapulatekstiä, että merkityksen kaivelu kymmenrivisten virkkeiden viidakosta on todellista aivojumppaa.

Ensimmäinen nimimerkki kysyy, eikö itsearviointi riittäisi. Mielestäni ei, sillä omalle kirjoitustyylille ja tutuille aiheille on helppo sokeutua. Ulkopuolinen palautteenantaja huomaa vaikeaselkoiset kohdat paremmin kuin toinen asiantuntija, joka on rutinoitunut virkakieleen ja tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Hyvä kielenkäyttö vaatii koulutusta, harjoitusta ja palautetta. Sitä saa parhaiten ulkopuolisilta.

Lisäksi virkakielen kirjoittajia saattaa vaivata myös sulkeutuminen omaan kuplaan, jossa on helppo ajatella: ”kaikkihan näin kirjoittavat ja kaikkihan tätä ymmärtävät”. Tarvitaan ulkopuolinen kielenhuollon ammattilainen muistuttamaan tavallisten ihmisten tarpeista, siis selkokielestä ja ymmärrettävyydestä.

Kapulakieli on salakavalaa – välillä ehkä tahatontakin – vallankäyttöä. Jos teksti on vaikeaselkoista, tieto jää saamatta, yksityiskohdat hämäriksi, asiat keskustelematta. Virkamiesten työ jää pimentoon, vaikka se vaikuttaa suoraan tavallisen kansalaisen elämään.

Virkakielivaltuutetulla olisi maassamme paljon työsarkaa. Pitäisikö perustaa virka? Ehdottomasti, jos minulta kysytään.

Mikä täällä haisee?

On todellakin käynnissä erinomaisten kolumnien viikko!

Eilen kirjoitin jargonista, ilmaisunvapaudesta ja töhnästä. Tänään silmiini sattui Markku Jokisipilän hulvattomuudessaan osuva kolumni samasta aiheesta.

Sipilä moittii yrityksiä ja julkisia tahoja siitä, että ne laativat kiemurakielisiä strategioita ja linjauksia vain kiillottaakseen imagoaan. Hän napauttaa:

TOISTAISEKSI NÄKYVIN tulos julkisten organisaatioiden strategiatyöstä on ollut pöyristyttävä suomen kielen raiskaaminen. Käsittämättömän kielen takaa ei löydy korkeampia oivalluksia vaan ajattelun yhtäläistä epäselvyyttä tai suoranaista puuttumista. Prosessin pyörittämisestä on tullut lopputulosta tärkeämpää ja strategiapalaverien ilmassa leijuu tömäkkä pollenpökäleen tuoksu.

Jargon, ilmaisunvapaus ja töhnä

On näköjään käynnissä erinomaisten kolumnien viikko.

Ylen sivuilla bloggaava Anna Perho kertoo työpajasta, jossa ammattikoulua käyvät nuoret pohtivat, miten helpottaa siirtymistä työelämään ja tehdä työelämästä nykyistä viihtyisämpää.

Perho nautti nuorten keskustelusta, ”joka säilyi kirkkaana ja kauniina, koska siitä puuttui jargon”.

Mielestäni parasta jargonia on sellainen, joka loistaa poissaolollaan. Perho taitaa olla samaa mieltä, sillä hän kirjoittaa:

Parissa tunnissa 17–19-vuotiaista amislaisista koostunut ryhmä sai kasaan koherentin listan työelämää ja työllistymistä parantavia tekoja.

Saman laatimiseen virallisella mietintäkomitealla olisi toden näköisesti kulunut mennyt kolme vuotta, kolme miljoonaa euroa ja kolme vetäytymistä Vierumäelle.

Toivon vilpittömästi, että Perhon teksti osuu mahdollisimman monen kapulakielisen kirjoittajan silmiin. Kunpa teksti herättäsi kansanliikkeen: kirjoittajat ja lukijat nousisivat barrikadeille! Virallisesta viestinnästä karsittaisiin koukerot ja kapulat! Suomi tunnettaisiin konstailemattomana maana, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat!

No. Sitä ihanaa päivää odotellessani linkitän tähän Johanna Korhosen kolumnin ilmaisunvapaudesta. Tai sen puutteesta.

Korhosen mukaan suora ilmaisu koetaan Suomessa loukkaavana, vaikka se olisi asiallista ja perustuisi tosiseikkoihin. Suomalaiset rajoittavat toistensa ilmaisunvapautta tapakulttuurilla, jossa hiljaisuus on kultaa. Kaikkein eniten ilmaisunvapautta haittaavat ”työhön liittyvät pelot”, siis vaikkapa potkut päivänvaloon tuotujen epäkohtien vuoksi.

Korhosen mukaan ilmaisunvapautta rajoittaa myös suomalaisten auktoriteettiusko ja -pelko. Korkeaan asemaan nousseiden ”lieväkin kritiikki on monen mielestä täysin sopimatonta”, hän kirjoittaa.

Auktoriteettiasema ja jargon kulkevat mielestäni Suomessa käsi kädessä. Kapulakielisyys saa tekstin ja kirjoittajan kuulostamaan auktoriteetilta. Vaikeaselkoisuudesta on jostain syystä tullut korkean aseman merkki.

Jargonin käyttö onkin ovela keino välttää kritiikkiä ja keskustelua. Maassa, jossa auktoriteetteja ei tohdita kritisoida, komealta kalskahtava teksti vaientaa auktoriteettipelkoiset lukijat. Lisäksi kiemuraista tekstiä on vaikea ymmärtää. Sen merkitykset jäävät epäselviksi tai monitulkintaisiksi. On vaikea keskustella rakentavasti, jos puhekumppanin sanoista ei saa selvää.

Rohkea ja osaava kirjoittaja kirjoittaa selkeästi. Hän avaa tekstinsä kritiikille ja keskustelulle eikä tärkeile kapulakielellä. Silloin viestikin menee perille.

Korhonen vetoaa lukijoihin:

[K]annustan itseäni ja kaikkia muitakin havainnoimaan tosiasioita pelottomasti ja ilmaisemaan kirkkaasti: ilman sameita piiloviestejä tai muuta töhnää, ilman kiillottelua, silottelua tai levottomuutta siitä, että joku suuttuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Siksi ne Anna Perhon amislaisetkin saivat kolmessa tunnissa aikaan parempaa jälkeä kuin moni virallinen komitea saisi kolmessa vuodessa: he eivät piilottaneet sanottavaansa töhnään.

Pakolaiset eivät virtaa!

Luin juuri Ylen uutisista tällaisen ingressin:

Kasvava pakolaislasten virta pakottaa Ruotsin ottamaan käyttöön kovempia otteita. Ensi vuonna ruotsalaiskunnat voidaan pakottaa vastaanottamaan yksin maahan tulleita pakolaislapsia.

Lähde: Ruotsalaiskunnat pakotetaan sijoittamaan yksin saapuvia pakolaislapsia (luettu 26.10.2013 klo 14.02)

”Pakolaislasten virta” särähtää pahasti korvaan. Ilmaisu on samaa sarjaa kuin pakolaisaallot ja muut fraasit, joissa ihmiset typistetään luonnonvoimiksi.

Olisi parempi kirjoittaa esimerkiksi ”pakolaislasten kasvavasta määrästä” ja jättää aaltoilut ja virtailut hydrologeille.

Ihmiset eivät ole sääilmiöitä kuten tsunameja, virtoja tai hallitsemattomia hyökyjä. Rinnastus luonnonvoimiin riisuu ihmiseltä ihmisyyttä ja ihmisarvoa. Sellainen on mielestäni aika tökeröä journalismia.