Keitä ne on ne sankarit!

Mahtava uutinen: av-kääntäjien TES-neuvotteluissa on päästy tuloksiin! Käännösalan asiantuntijat KAJ ry kertoo asiasta Kajawa-verkkolehdessään.

Hienosti neuvoteltu, kollegat! Koko käännösala ja sen työolot ovat saaneet teidän ansiostanne lisää näkyvyyttä. Ansaitsette roppakaupalla hatunnostoja ja hurraa-huutoja. Ja oikeudenmukaisen korvauksen työstänne. Se tavoite on nyt onneksi askeleen lähempänä.

(Asian vierestä: Kajawassa on näköjään myös Kielen päällä -niminen osio. Yhteensattumia. Minä taisin kuitenkin ehtiä ensin, koska blogini alkumetrien aikaan vuonna 2010 Kajawa ilmestyi vielä paperilla ja sen rakenne oli muistaakseni erilainen.)

Viittomakielentulkki on viisukarsinnan tähti

Olenpas jälkijunassa! Tämä video kiersi sosiaalisessa mediassa jo eilen. Mutta bloggaan silti, sillä haluan ilmoittaa maailmalle fanittavani tämän viittomakielentulkin eläytymistä ja ilmaisua.

Alla olevassa videossa Tommy Krångh tulkkaa Ruotsin euroviisukarsinnat ruotsalaiselle yleisölle.

 

En osaa ruotsalaista enkä muitakaan viittomakieliä, mutta Krångh kyllä osaa – ja näyttää nauttivan työstään ja musiikista. Aivan mahtavaa.

Kahdeksan minuutin kohdalla ruotsalainen juontaja haastattelee norjalaista Ylvis-duoa. Kaikki puhuvat omaa kieltään ja tulevat mainiosti juttuun. (Kyllä sukulaiskielten puhujilla on helppoa.) Kohdassa 8:26 Krångh tulkkaa aivan häkeltymättä viittaukset Ylviksen What Does the Fox Say? -kappaleeseen. Ring ding ding, hattii-hei, hattii-hou!

Videon lopussa nähdään ja kuullaan myös Måns Zelmerlöwiä, jonka valittiin edustamaan Ruotsia tämän vuoden Euroviisuihin. Kannustan Pertti Kurikan Nimipäiviä enemmän kuin Månsia. Jos Ruotsi olisi lähettänyt viisuihin tuon tulkin, saattaisin sen sijaan joutua loikkaamaan ja kannattamaan rakasta länsinaapuria kuin kunnon vadelmavenepakolainen ainakin.

Näin muuten Måns Zelmerlöwin sattumalta omin silmin asuessani Tukholmassa vuonna 2013. Zelmerlöw juonsi Allsång på Skansen -yhteislaulutapahtuman. Yleisö hihkui ja hurrasi aivan hurmiossa, kun herra Z. asteli lavalle ja veti ensimmäisen yhteislaulun. Oma reaktioni pihalla olevana suomalaisena taisi olla jotain niinkin eleganttia kuin ”kukamikähäh?” Mutta minähän meninkin Skansenille kuuntelemaan Gyllene Tideriä.

 

Kesäkuussa 2013 Allsång på Skansenista ei puuttunut yleisöä.
Kesäkuussa 2013 Allsång på Skansenista ei puuttunut yleisöä.
Tätäkin henkilöä saamme kiittää siitä, että Allsångia voi katsoa televisiosta myös koto-Suomessa.
Tätäkin henkilöä saamme kiittää siitä, että Allsångia voi katsoa televisiosta myös koto-Suomessa.
Yhteislaulutapahtumassa laulettiin yhteislauluja yhteislauluvihosta.
Yhteislaulutapahtumassa laulettiin yhteislauluja yhteislauluvihosta.
Yhteislauluvihon kanteen oli painettu kukapa muu kuin tapahtuman juontaja Måns Zelmerlöw.
Yhteislauluvihon kanteen oli painettu kukapa muu kuin tapahtuman juontaja Måns Zelmerlöw.
Herra Zelmerlöw veti yhteislauluja ihan mainiosti.
Herra Zelmerlöw veti yhteislauluja ihan mainiosti.
Kamerat ja katseet seurasivat häntä.
Kamerat ja katseet seurasivat häntä.

Minua kuitenkin riemastutti eniten legendaarinen Gyllene Tider:

 

Eikö vieläkään!

”Av-kääntäjien [työehto]sopimus viivästyi edelleen”, tiedottaa Journalistiliitto.

Erimielisyyttä aiheuttivat muun muassa palkkioiden määräytymisperuste – pitäisikö maksaa tekstitettävän ohjelman minuuttimäärän vai repliikkien määrän perusteella – sekä palkkojen kehitys lähitulevaisuudessa.

Koko tiedotteen voi lukea Journalistiliiton sivuilta.

 

Hyvä nimi sisältää kokonaisen maailman

Lainasin eilen kirjastosta kirjan pelkän nimen perusteella. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?

Hyvä nimi on täynnä tarinoita ja lupausta. Aivan kuten vaitonainen flyygeli täyttää koko huoneen lupauksella musiikista. Tai kuten hiljalleen lisääntyvä valo on täynnä kevään aavistusta.

Hyvä nimi on kuin runo, se sisältää kokonaisen maailman. Hyvä nimi saa mielikuvituksen laukkaamaan ja inspiraatiohiukkaset kihisemään pään sisällä.

Onko jonkin kirjan nimi jäänyt soimaan sinun päähäsi?

Alla omia suosikkejani. Jätän kirjailijoiden nimet tarkoituksella pois, jotteivät ne vaikuttaisi kirjojen nimistä kumpuaviin tunnelmiin.

 

The Heart is a Lonely Hunter

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet

Salamurhaajan oppipoika

Paholaisen kirjeopisto

Linnanneidon lokikirja

Kirjeitä yöstä

Kaukaisen maan laulut

Ennen päivänlaskua ei voi

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Tyytymättömyyden talvi

Kenelle kellot soivat

Pilvikartasto

Uppiniskaisuuden kronikka

Hymy tikkaiden juurella

Joen yli puiden siimekseen

Kavaltajan viimeinen talvi

Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa

 

Parasta on tietenkin se, kun kirja täyttää nimen asettamat odotukset. Ensimmäisten viidentoista sivun perusteella Do Androids Dream of Electric Sheep? tuntuu olevan sähköisen nimensä veroinen.

Joskus hyvä nimi onnistuu myös sävyttämään koko kirjan. The Heart is a Lonely Hunter olisi varmaan maistunut aika erilaiselta, jos kannessa olisi ollut laimeampi nimi. Erinomainen kirja se olisi ollut silti, mutta noin nimettynä suorastaan vavahduttava.

 

Purppuraproosa nolottaa elitistiä

Puksuttelin lokakuussa* viisituntisen junamatkan Pohjanmaalle serkkuni perheen luo viikonlopuksi. Sitten puksuttelin takaisin kotiin ja toin mukanani ankaran räkätaudin. Luin junassa ja sittemmin sairaslomalla Anne Ricen teoksen Cry to Heaven (1982), joka herätti kovin ristiriitaisia tunteita. Enimmäkseen nolostumista.

*) Jep, lokakuussa. Tämä kirjoitus on odotellut pitkään luonnoslaatikossa. Olen puntaroinut, kehtaanko blogata tästä kirjallisesta elämyksestä.**

**) Elämyksestä vai ”elämyksestä”? Tämä Rice taisi olla vähän molempia.

 

Cry to Heaven sijoittuu 1700-luvun Italiaan. Musiikillinen ihmelapsi Tonio jää perintöriidan jalkoihin. Veli raivaa Tonion suvun perimysjärjestyksestä saksien napsautuksella: Tonio kastroidaan vasten tahtoaan. Hän pakenee synnyinkaupungistaan Venetsiasta etelään Napoliin ja ilmoittautuu oppilaaksi eunukkeja koulivaan musiikkioppilaitokseen. Napolista löytyy laulunopettaja Guido, jonka johdolla Tonio ryhtyy valloittamaan maan oopperalavoja. Salassa Tonio kuitenkin janoaa kostoa veljelleen.

Tonio käy monia romanttisia vispilänkauppoja Italian lämpimässä yössä. Pylvässängyt ovat ylellisiä, viini virtaa. Petikaverin sukupuolella ei ole tietenkään väliä, sillä Ricelle tyypilliseen tapaan rakkaus on varsin vapaata. Itse asiassa petikaverin sukupuolta ei aina edes voida määritellä eikä tarvitsekaan. Kuten vampyyrikirjoissaan, tässäkin teoksessa Rice irrottaa hahmot kaksijakoisesta sukupuoliajattelusta. Valitettavasti hahmot jäävät muuten litteiksi: jokainen on herkkä, intohimoinen ja ah-niin-kovin-kohtalokas, muttei mitään muuta.

Rice on tehnyt historiallisen romaanin vaatiman taustatyön kunnolla. (Siltä ainakin vaikuttaa.) Ja aihe oli mukaansatempaava, musiikistahan siinä puhuttiin. Mutta silti nolotti. Ja nolottaa. Teos on nimittäin auttamatta purppuraproosaa. Sivuilta tihkuu korkealentoista, sensuellia ja pakahduttavaa paatosta. Hahmot piehtaroivat tunteidensa ristiaallokossa – niistä uhkeista pylvässängyistä puhumattakaan – ja Ricen koukeroinen kieli vyöryy sivulta toiselle adjektiiveja ja adverbeja säästelemättä. Kuusisataasivuisen kirjan voisi helposti tiivistää kolmeen–neljäänsataan sivuun napsimalla hahmoparkojen kivesten lisäksi pois paatosta, hahmojen ajatuksia ja juonen sivupolkuja.

 

Nolostumiseni kiinnostaa minua. Miksi joidenkin genrejen lukeminen nolottaa? Nolottaako teitä lukijoita koskaan? Tämä kirjoituskin on lojunut luonnoksena kuukausia, koska en ole kehdannut myöntää tuhatpäiselle yleisölleni*** lukeneeni purppuraproosaa junamatkalla.

***) Teitä on oikeasti suunnilleen kolme.

Saako purppuraproosaa edes lukea? Onko viihteeksi kirjoitettu teos nolo, huono tai ajanhukkaa, kun se ei tähtää mihinkään sen ylevämpään kuin kutkuttelemaan lukijan romanttisia reseptoreita? Onko blogi mistään kotoisin, jos se ei ole täynnä viiltävää kirjallisuustieteellistä analyysia maailmankirjallisuuden klassikoista? Miksi pidin junassa Anne Ricen kannen käteni alla piilossa arvostelevilta silmäpareilta? Miksi minulle on niin tärkeää vaikuttaa sivistyneeltä lukijalta, joka ei kajoa purppuraproosaan tai – hui kauhistus – hömppään?

Teoriassa olen totta kai sitä mieltä, että kannattaa lukea ennakkoluulottomasti genreen ja kirjailijaan katsomatta.

Käytännössä haluan kuitenkin teeskennellä, että harrastan vain ryppyotsaisia teoksia. Sitä ”oikeaa” kirjallisuutta.

Tunnustus: taidan olla elitisti. Se on sääli, koska elitisti erehtyy. Elitisti luulee tietävänsä etukäteen, mikä on lukemisen arvoista ja mikä ei. Siinä saattaa jäädä monta hyvää (…no, ainakin viihteellistä) kirjaa lukematta ja monta asiaa oppimatta.

 

Lienee parasta lukea noloja kirjoja jatkossakin. Otan mielihyvin vastaan suosituksia. Jos kirja on oikein nolo, lupaan mennä tarkoituksella lukemaan johonkin julkiselle paikalle niin, että kansi näkyy. En ehkä jalostu kirjasta ihmisenä, mutta ainakin luonteeni karaistuu. Totun lukemaan juuri sitä, mitä kulloinkin huvittaa. Lakkaan välittämästä, näkeekö joku. Elitismin tilalle tulee avoimuutta. Kyllähän maailmaan kirjoja mahtuu. Ja eri genrejen lukijoita. Ja kirjallisuusmakuja.

Anne Ricen vampyyrisarja sai muuten vastikään jatkoa: Prince Lestat ilmestyi lokakuussa. Ehkä luen sen seuraavaksi.

Kirjavaa uutta vuotta!

Jatkoa edelliseen

Kas vain, KAJ tiedottaa edellisessä postauksessa mainitsemastani ulosmarssista ja kertoo myös seuraavaa:

Journalistiliitto, Akavan Erityisalat ja Käännösalan asiantuntijat KAJ olivat päättäneet lopettaa vuonna 2012 julistetut työtaistelutoimet eli ylityökiellon ja hakusaarron BTI:tä kohtaan, jos se olisi osallistunut päivän neuvotteluihin. Aamupäivällä yhtiöstä kuitenkin ilmoitettiin, että se ei osallistu. Niinpä nämä liittojen toimet jatkuvat edelleen.

Maanantain neuvotteluissa olivat paikalla muut av-käännöstoimistot eli Pre-Text Oy, Rosmer International Osk, SDI Media Oy ja Stellar Text Oy.

Neuvotteluissa päätettiin, että työehtoneuvottelut saatetaan loppuun tämän vuoden loppuun mennessä. Työehtojen on tuolloin määrä olla yksissä kansissa.

Mielenkiintoista nähdä, mihin työehtoneuvotteluissa päädytään ja miten tulokset vaikuttavat koko käännösalaan.

KAJ:n tiedote löytyy täältä.

Kääntäjien ulosmarssi BTI:ltä

Käännöstoimisto BTI:n eli entisen Broadcast Text Internationalin kääntäjät ovat tehneet ulosmarssin kannustaakseen BTI:tä osallistumaan av-alan työehtosopimusneuvotteluihin. Asiasta kertoo av-kaantajat.fi.

Pari tuntia sitten julkaistussa uutisessa ei mainita, koska ulosmarssi on tehty – ilmeisesti tänään 18.8.2014? Myöskään ulos marssineiden kääntäjien lukumäärää ei kerrota, eikä pikainen googletus paljastanut sitä. Harmillisen epätarkasta tiedotteesta huolimatta pidän peukkuja ulosmarssijoille.

Journalistiliitto ja Akavan Erityisalat asettivat BTI:n ylityökieltoon ja hakusaartoon marraskuussa 2012 (Journalistiliiton tiedote asiasta). BTI ja käännösten laatu pääsivätkin tuolloin otsikoihin. Toivottavasti av-alan kollegat jaksavat olla sitkeitä ja työehtosopimus saadaan aikaan.

Pelastakaa Röllimetsä

Kun en ole kiinni näppäimistössä ja kielissä, olen usein kiinni koskettimissa ja kitarankielissä. Keväällä sain tilaisuuden työntää musiikillinen lusikkani aivan uudenlaiseen kulttuurikeitokseen: kesäteatteriin.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri esitti Allu Tuppuraisen näytelmää Pelastakaa Röllimetsä heinäkuussa Vepsän saaressa Turun saaristossa. Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun kulutuskulttuuri saapuu Röllimetsään ja luonto uhkaa hautautua roskiin ja jätteisiin. Näytelmän musiikista ja ääniefekteistä vastasi kaksi muusikkoa, joista minä olin toinen.

En ole harmikseni saanut aiemmin blogattua Röllistä, koska se teki keväästä ja alkukesästä yllättävän hektisen. Olen vain hihkaissut sanasen silloin tällöin kavereille Facebookissa. Päätinkin koota tämän kirjoituksen FB-statuksistani, koska olen tallentanut niihin tunnelmia tuoreeltaan. Suurin osa näistä on tietenkin naputeltu yön lennokkaina tunteina.

Näytelmää alettiin harjoitella huhti–toukokuussa. Harjoittelu ei tuntunut työläältä. Muihin asioihin keskittyminen sen sijaan oli välillä hiukan haastavaa:

Onpas hauskaa yrittää kääntää, kun päässä soi lakkaamatta Allu Tuppuraisen hengentuotteet: ”Minkistä turkkeja! JOO! Coca-cola-purkkeja! JOO! Kaikki tällä peitetään, roskia heitetään, palvelemme sua, Suuri Roska!”
Pelastakaa Röllimetsän ensi-iltaan on reilu kuukausi. Mielessä muhii musiikki ja oivallinen innostunut odotus.

Kesäkuussa soitinvalikoimani monipuolistui:

Hohoo, saan ilmeisesti Rölli-musikaaliin myös kazoo-pillisoolon! Tänään harkattiin ensimmäistä kertaa koko köörin voimin Vepsän saaressa, missä näytelmää esitetään. Alle kuukausi ensi-iltaan!

Rölliä tai ei, töitä oli tehtävä:

Käännöksessäni kerrotaan talvisodasta. Täähän on kuin kääntäisin taas Maailmanhistorian pahimpia erehdyksiä: kauhea määrä ase- ja armeijasanastoa, taistelun glorifiointia, ja lopussa ladellaan surullisia lukuja siitä, kuinka monta ihmistä missäkin yhteenotossa kuoli. :/

Töiden vastapainoksi kävin elokuvissa havaitsemassa sen tosiasian, että kun musiikille antaa pikkusormen, se yrittää viedä koko käden ja kukkaron sisällön myös:

Ah ja voih, kävin leffassa kuuntelemassa äänentoistoa (ne bassot, ne bassot) (no joo, katoin mä sitä leffaakin) (se oli muuten Edge of Tomorrow) ja siellä tajusin, että haluan basson. Puoliakustisen basson! Soittimen hinku on kuulkaa pelottava voima, kun se iskee. (Melkein yhtä pelottava kuin lapasesta lähtevät sulkeet.) Nyt oon Thomannin sivuilla kuolaamassa.

(Nyt kuukautta myöhemmin haikailen yhä bassoa.) (Esimerkiksi tällaista.) (Viljelen myös edelleen sulkeita.)

Vepsän saari herätti iloisia kesätunnelmia jo harjoitusvaiheessa:

Viikonlopun summa summarum: kaks yötä Vepsässä reenaamassa Rölli-näytelmää. Ensi-iltaan on kuusi päivää. Kauheesti on kaikenlaisia soittimia soiteltu. Yhtään punkkia ei ole löytynyt – ainakaan vielä. Koko saari oli täynnä linnunkakkaa ja huusseja, joissa ei ollut käsisaippuaa. Heitin talviturkin hyiseen Itämereen. Talkkari Tapsan pikkuruinen traktori viuhahteli pitkin saarta. Joku tuntematon mies halusi vaihtaa olutta talouspaperiin. (Tuskin se sitä talouspaperia oikeesti tarvi.) Ananas oli hyvää. Vaaleansinisessä yössä mantereelta loisti Pernon telakan valot. Nyt väsyttää.

”Kauheasti soitettu, mutta ei yhtään punkkia!” kommentoi ystäväni M.

Harjoittelu huipentui heinäkuussa:

Pelastakaa Röllimetsän ensi-illassa lapset tuijotti show’ta silmät ymmyrkäisinä ja aikuiset nauroi oikeissa kohdissa. Siellä oli niin paljon katsojia (70–80 vissiin!), että tarvittiin ylimääräinen laiva hakeen ihmiset illalla Vepsästä Turkuun. Huomenna uudelleen – kahdesti!

Näytöskausi siis pyörähti hyvin käyntiin, vaikka joka näytös saikin aikaan pientä kipristelyä vatsanpohjassa. Osaisinko sittenkään? Muistaisinko kaiken?

Kolme näytöstä on nyt takana. Tänään meni molemmat näytökset energisesti ja hyvällä meiningillä. Välillä putkahti jännityksen ja seuraavan soinnun ja seuraavan ääniefektin miettimisen lomasta pinnalle silkkaa iloa: jumprahuiti, tässä olen ja soitan, pölypilvet leijailee ja musa raikaa!

Turun Sanomat arvioi, että näytelmä oli ”Onnistunut Rölli-tulkinta oikeassa ympäristössä”. Meidän muusikoiden äänimaailmassa oli kuulemma ”viehättävää orgaanisuutta”. Se on mukava kuulla. Aivan luomusoittajia emme kuitenkaan olleet; 200-metrinen sähköjohto toi meille virtaa lähimmästä grillikatoksesta. Paitsi kerran, kun alkoi ukkostaa.

Pääsimme myös Radio Classicin aalloille.

 

* * *

Pääsin oppimaan kesäteatterissa vaikka mitä mielenkiintoista. Uutta sanastoakin. Lavakuva, nukettaminen, isku. Ja uusia ilmaisutapoja.

Olen aina ilmaissut asioita ennen kaikkea kirjoittamalla. Vepsässä katselin aitiopaikalta ihan erilaista kerrontaa: sitä äänen, liikkeen, ilmeiden, eleiden ja energian yhdistelmää, jota näyttelijäntyöksikin sanotaan. Näytelmä eli esityksestä toiseen. Sitä muovasivat sää, näyttelijöiden mielentila, yleisön määrä ja reaktiot. Repliikit ja tapahtuvat pysyivät samoina, mutta näytelmä hengitti. Kaikki se oli minulle uutta.

Mietin: Jäänkö jostain paitsi, kun hakeudun tekstin ja soolosoitinten pariin enkä käy dialogia lavalla toisen ihmisen kanssa? Jäänkö kirjoittajana ulkopuoliseksi, kun en kieri lavalla vaatteet pölyssä ja neulasissa?

Jos jokainen esitys on hiukan erilainen, onko esittävä taide koskaan valmista samalla tavalla kuin teksti? Tarvitseeko taiteen edes olla valmista ollakseen hyvää/puhuttelevaa/ajankohtaista?

Millaista olisi olla näyttelijä, soittaa kitaran sijaan yleisön naurua ja liikutusta? Olisiko ilmaiseminen yhdessä vastanäyttelijöiden kanssa palkitsevampaa kuin yksinäinen kirjoittaminen ja soittaminen? Onko sillä väliä – tärkeintä lienee ilmaista edes jotain, jotenkin?

* * *

Pelastimme Röllimetsän viimeisen kerran viime sunnuntaina. Toiseksi viimeisen näytöksen aikana kitarastani katkesi G-kieli. Tväng! Soitin kappaleen loppuun ja aloin nauraa vasta väliajalla.

Vaihdoin soittimeen uuden kielen. Se soi tietenkin paremmin kuin vanhat ja kuluneet. Kunpa muitakin kieliä voisi vaihtaa yhtä helposti. Vanhat ja pölyiset ja hikiset sanat voisi vaihtaa uusiin, joilla olisi selkeä, kantava sointi ja kirkkaat huiluäänet. Niillä voisi kirjoittaa uudenlaisia sanoja, saada sanotuksi jotain uutta. Jotain raikasta ja aurinkoista.

Nyt Röllin jälkeen on kesäloman aika. Aika suunnata kohti uusia seikkailuja. Tai ehkä bassokauppaa.

Long Playlla on paljon annettavaa

Sain joululahjaksi Long Play -verkkolehden lahjakortin. Nyt puoli vuotta joulun jälkeen korkkasin lahjani. Kiitos, S., ja hyvää joulua vaan sinnekin päin.

Tammikuussa 2013 perustettu Long Play määrittelee itsensä näin: ”Long Play julkaisee pitkää journalismia digitaalisessa muodossa. Erikoisalojamme ovat laajat reportaasit ja tutkiva journalismi. Juttujamme voit ostaa luottokortilla, verkkomaksulla tai tekstiviestillä. Voit valita, luetko jutun selaimessa vai lataatko sen e-kirjana laitteellesi.”

Long Playn juttuja voi ostaa myös yksittäin. Niitä voi lukea selaimessa tai ladata tiedostoina koneelle ja lukulaitteelle. Luettavuuteen on selvästi kiinnitetty huomiota. Ruudun reunaan aukeaa näppärä valikko, josta tekstin ulkoasua on helppo säätää. Sen ansiosta pitkänkään tekstin lukeminen ei tuntunut tihrustelulta.

Long Play
Lukunäkymän säätövalikko ja palanen Tommi Uschanovin artikkelista Tämä on Amerikka. Kuvankaappauksen tein itse.

 

Aluksi mietin, mitä saisin irti Long Playsta. Verkossahan on jo nyt tarjolla enemmän mielenkiintoista sisältöä kuin ehdin kahlata läpi. Epäilykseni karisivat, kun luin jutun Katoaminen, jossa Anu Silfverberg kirjoittaa edesmenneen mumminsa Alzheimerin taudista. Henkilökohtainen ja syvästi inhimillinen juttu on tervetullut lisä käynnissä olevaan keskusteluun vanhustenhoidosta ja jopa eutanasiasta. Olen lukenut tähän mennessä kolme juttua (niitä kun ei hetkessä hotkaista) ja uskallan niiden perusteella jo kirjoittaa tänne blogiin positiivisen arvion Long Playsta. Jos ja kun Suomessa on tarjolla tällaista journalismia, siitä kannattaa jo maksaakin. Ja blogata.

Long Playlla on paljon annettavaa. Maksumuuri voi oudoksuttaa lukijoita, vaikka on ilman muuta selvää, etteivät toimittajat elä pelkällä kiitoksella. Long Playssa on tietenkin paljon vähemmän juttuja kuin keltaisen lehdistön kalankääreissä tai suurissa seitsenpäiväisissä uutislehdissä. Long Play ei kuitenkaan yritä olla päivänpolttava uutismedia, vaan se tarjoaa hidasta, jopa esseemäistä tutkivaa journalismia. Se on takuulla toista maata kuin tabloidi- ja iltapäivälehtien sensaatiohakuinen lihatiski.

Toivottavasti suuri yleisö uskaltautuu maksumuurin paremmalle puolelle. Suosittelen.

Onko Long Play teille lukijoille tuttu?

Liityin LinkedIniin

Juhannuksen kunniaksi liityin vihdoinkin LinkedIniin. Olisi mukavaa verkostoitua kanssanne siellä, hyvät lukijat. Profiilini löytyy täältä, tervetuloa kurkistamaan!