Long Playlla on paljon annettavaa

Sain joululahjaksi Long Play -verkkolehden lahjakortin. Nyt puoli vuotta joulun jälkeen korkkasin lahjani. Kiitos, S., ja hyvää joulua vaan sinnekin päin.

Tammikuussa 2013 perustettu Long Play määrittelee itsensä näin: ”Long Play julkaisee pitkää journalismia digitaalisessa muodossa. Erikoisalojamme ovat laajat reportaasit ja tutkiva journalismi. Juttujamme voit ostaa luottokortilla, verkkomaksulla tai tekstiviestillä. Voit valita, luetko jutun selaimessa vai lataatko sen e-kirjana laitteellesi.”

Long Playn juttuja voi ostaa myös yksittäin. Niitä voi lukea selaimessa tai ladata tiedostoina koneelle ja lukulaitteelle. Luettavuuteen on selvästi kiinnitetty huomiota. Ruudun reunaan aukeaa näppärä valikko, josta tekstin ulkoasua on helppo säätää. Sen ansiosta pitkänkään tekstin lukeminen ei tuntunut tihrustelulta.

Long Play
Lukunäkymän säätövalikko ja palanen Tommi Uschanovin artikkelista Tämä on Amerikka. Kuvankaappauksen tein itse.

 

Aluksi mietin, mitä saisin irti Long Playsta. Verkossahan on jo nyt tarjolla enemmän mielenkiintoista sisältöä kuin ehdin kahlata läpi. Epäilykseni karisivat, kun luin jutun Katoaminen, jossa Anu Silfverberg kirjoittaa edesmenneen mumminsa Alzheimerin taudista. Henkilökohtainen ja syvästi inhimillinen juttu on tervetullut lisä käynnissä olevaan keskusteluun vanhustenhoidosta ja jopa eutanasiasta. Olen lukenut tähän mennessä kolme juttua (niitä kun ei hetkessä hotkaista) ja uskallan niiden perusteella jo kirjoittaa tänne blogiin positiivisen arvion Long Playsta. Jos ja kun Suomessa on tarjolla tällaista journalismia, siitä kannattaa jo maksaakin. Ja blogata.

Long Playlla on paljon annettavaa. Maksumuuri voi oudoksuttaa lukijoita, vaikka on ilman muuta selvää, etteivät toimittajat elä pelkällä kiitoksella. Long Playssa on tietenkin paljon vähemmän juttuja kuin keltaisen lehdistön kalankääreissä tai suurissa seitsenpäiväisissä uutislehdissä. Long Play ei kuitenkaan yritä olla päivänpolttava uutismedia, vaan se tarjoaa hidasta, jopa esseemäistä tutkivaa journalismia. Se on takuulla toista maata kuin tabloidi- ja iltapäivälehtien sensaatiohakuinen lihatiski.

Toivottavasti suuri yleisö uskaltautuu maksumuurin paremmalle puolelle. Suosittelen.

Onko Long Play teille lukijoille tuttu?

Liityin LinkedIniin

Juhannuksen kunniaksi liityin vihdoinkin LinkedIniin. Olisi mukavaa verkostoitua kanssanne siellä, hyvät lukijat. Profiilini löytyy täältä, tervetuloa kurkistamaan!

 

Taivaslaulu kuvailee muttei tuomitse

Tulihan se sieltä, nimittäin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kirjaston varausjonosta. Taivaslaulu, joka kertoo runollisin sanoin suurista ja vaikeista asioista ja teki minuun vaikutuksen.

* * *

Päähenkilöt Vilja ja Aleksi elävät vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Yhteisön raamatuntulkinta kiristää yksilön omantunnon tiukalle. Usko tuntuu välillä suorittamiselta. Naisen kehosta ja seksuaalisuudesta tulee hengellisen yhteisön omaisuutta; kirjan naishahmot vilkuilevat salaa toistensa vatsoja nähdäkseen, onko seuraava lapsi jo tulossa. Jos joku poikkeaa yhteisön raamatuntulkinnasta tai elintavoista, yhteisö nuhtelee omiaan.

Vilja ja Aleksi perustavat perheen ja tekevät yhteisönsä mielipiteiden mukaisia valintoja. Suurin valinta on ehkäisystä pidättäytyminen. Valinnan seurauksia syntyy maailmaan vuosittain. Lapsiluku kasvaa käsi kädessä Viljan uupumuksen kanssa. Niin rakkaita kuin lapset ovatkin, Viljan terveys ja hyvinvointi ovat vaakalaudalla.

Aleksi hankkii sterilisaation. Perheen lapset tarvitsevat äitiä ja Vilja puolestaan terveytensä jaksaakseen olla äiti. Nämä asiat painavat Aleksin vaakakupissa enemmän kuin vanhoillislestadiolainen raamatuntulkinta, joka ei salli ehkäisyä eikä sterilisaatiota. Jotkut pöyristyvät, mutta Viljan terveyden ja perheen hyvinvoinnin kannalta Aleksin ratkaisu on hyvä.

* * *

Mielestäni kirjan suurin ansio on mustavalkoisuuden puute. Ei ole oikeita eikä vääriä ratkaisuja, on vain erilaisia elämäntilanteita ja poikkeavia näkemyksiä. Rauhalan hahmot ovat moniulotteisia. Heillä on vaikeat hetkensä, mutta he löytävät uskostaan ja yhteisöstään myös iloa ja rauhaa.

Ystäväni E. totesi Facebookissa: ”kirjassa on minusta tosi hyvä ikkuna toisenlaiseen ajatusmaailmaan”. Olen samaa mieltä. Kaiken lisäksi Rauhala kuvaa päähenkilöidensä maailmaa ja elämää syyttelemättä, tuomitsematta. Neutraalisti. Se lieneekin ainoa keino herättää todellista keskustelua kirjan teemoista.

Nyt vuonna 2014 julkista keskustelua rumentaa vihapuhe. Erilaiset yhden totuuden ääriryhmät toitottavat verkossa omaa kapeaa maailmankuvaansa. Taivaslaulu on tervetullut esimerkki siitä, että yhteiskunnallista keskustelua voi herätellä muillakin tavoin: Ymmärtäen. Riitelemättä. Typistämättä mitään osapuolta mustavalkoiseksi karikatyyriksi, jota ei tarvitse kunnioittaa ihmisenä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus, 2013.

Kielen päällä uudistuu!

Olen jo jonkin aikaa miettinyt uraani ja tämän blogin kohtaloa.

Kun valitsin blogin nimeksi Kielen päällä, ajattelin tietenkin kieltä viestintävälineenä. Halusin kirjoittaa kielestä, kulttuurista, kääntämisestä, kirjallisuudesta, kapulakielestä ja muista k:lla (ja muillakin kirjaimilla) alkavista mielenkiintoisista aiheista.

Viime aikoina blogi on kuitenkin päivittynyt kovin hitaasti. Koen hukaneeni yhteyden sanoihin. Olen kyllästynyt vieraisiin kieliin. Kirjoittaminenkin on vaikeaa: käteni ikään kuin änkyttävät näppäimistöllä. Onko minulla mitään sanottavaa? Onko kääntäminen sittenkään elämän tarkoitus?

Kaipaan kipeästi muutosta ja haluan vaihtelua. Uuden kuukauden ensimmäinen päivä on hyvä aika kertoa suunnanmuutoksesta näin julkisesti blogini kautta.

Olen päättänyt jättää taakseni elämäni kääntäjänä ja uudelleenkouluttautua suurtalouskokiksi.

Bloggaaminen on kuitenkin hauskaa, joten olen päättänyt, että Kielen päällä jatkaa elämäänsä ruokablogina. Nimihän on mitä sopivin. Lisäksi ruoasta bloggaaminen edistää varmasti uutta uraani. Huomisesta alkaen blogissa on siis tiedossa herkullisia reseptejä ja jännittäviä kokeiluja lieden äärellä – bon appétit. Eipäs, vaan jämäkän suomenkielistä hyvää ruokahalua. Minähän aion nyt lopettaa vierailla kielillä hääräilyn.

Millaisista ruokalajeista te lukijat pidätte? Mikä maistuu parhaalta teidän kielenne päällä?

Arthur Conan Doyle Grönlannin vesillä

Minua ei lakkaa kiehtomasta kysymys, millaista olisi elää jossain muualla, muussa ajassa, olla joku muu. Niinpä olenkin viettänyt pari viime viikkoa valaanpyyntialuksella vuodessa 1880.

Juuri parikymppiseksi ehtinyt Arthur Conan Doyle opiskeli lääketiedettä Edinburghin yliopistossa, mutta jätti vuonna 1880 opintonsa hetkeksi tauolle ja lähti kevääksi ja kesäksi valaanpyyntialuksen laivalääkäriksi Grönlannin vesille. Sherlock Holmesin tuleva isä piti matkapäiväkirjaa, jonka The British Library on julkaissut vuonna 2012 nimellä Dangerous Work: Diary of an Arctic Adventure. Tekijäksi on merkitty Conan Doyle itse, mutta teoksen ovat toimittaneet Jon Lellenberg ja Daniel Stashower. Kaikki tämän blogiviestin kuvat ovat tästä kirjasta.

Jos minä jotain haluaisin suomentaa, niin tämän.

Dangerous Work: Diary of an Arctic Adventure. Kannen kuvituksena on Arthur Conan Doylen piirros höyrylaiva Hopesta.
Dangerous Work: Diary of an Arctic Adventure. Kannen kuvituksena on Arthur Conan Doylen piirros höyrylaiva Hopesta.

Kirja on todellinen taideteos, sillä se on näköispainos: Conan Doylen matkapäiväkirja on kuvattu ja painettu sellaisenaan. Teksti on myös kirjoitettu puhtaaksi. Hyvä niin, koska Conan Doylen käsialasta ei aina saa selvää.

Mustekynä piirtää vihkojen sivuille kuvauksia höyrylaiva Hopen arjesta, miehistöstä ja arktisen alueen luonnosta. Jäällä liikkumaan tottumaton Conan Doyle molskahtaa hyiseen mereen ja saa kiskottua itsensä merestä vain tarttumalla juuri pyydystämänsä hylkeen pyrstöön ja hivuttautumalla vähä vähältä takaisin jäälautalle. Joku miehistöstä menehtyy sisäelinvaivoihin – Conan Doylen ensimmäinen kuollut potilas. Pohjoisen yöt ovat valoisia kuin päivät, taivas on vaaleanharmaa, merivesi vihreää ja Conan Doylen keuhkot täynnä kylmää, raikasta ilmaa. Myrskysäällä käsiala huojuu.

s. 111: Päiväkirjamerkintä perjantailta 21.5.1880 ja Conan Doylen vesivärimaalaus The "Hope" in a gale off Spitzbergen. May 20th 1880. "The Seven Ice mountains" to the left.
s. 111: Päiväkirjamerkintä perjantailta 21.5.1880 ja Conan Doylen vesivärimaalaus The ”Hope” in a gale off Spitzbergen. May 20th 1880. ”The Seven Ice mountains” to the left.
s. 152: Päiväkirjamerkinnässään torstailta 17.6.1880 Conan Doyle kuvailee jännittävää valaanpyyntitilannetta, jossa Hopen miehistö menetti kaksi valasta kilpailevalle alukselle.
s. 152: Päiväkirjamerkinnässään torstailta 17.6.1880 Conan Doyle kuvailee jännittävää valaanpyyntitilannetta, jossa Hopen miehistö menetti kaksi valasta kilpailevalle alukselle.

Conan Doyle on päiväkirjansa sivuilla uskollinen niin kutsutun pitkän 1800-luvun tiede-, edistys- ja kehitysihanteille. Hän tarkastelee ympäristöään ehtymättömän kiinnostuneena kuin luonnontieteilijä ja tiedemies.

Hän kirjaa tunnontarkasti ylös miehistön pyydystämien valaiden ja hylkeiden lukumäärät tieteellisiä nimiä unohtamatta. Hän kerää eskimoiden tavaroita matkamuistoksi. Hän yrittää täyttää ja säilöä harvinaisen linnun. Kapteenin kanssa hän keskustee sivistyneesti parhaista tavoista saavuttaa vielä valloittamaton pohjoisnapa.

Kaikkea leimaa loputon optimismi ja kiinnostus ja energisyys. Maailmansotia ei ole vielä sodittu. Ympäristötuhot ja ilmastonmuutos eivät vielä makaa raskaana uhkana ihmiskunnan harteilla.

s. 202: Perjantaina 6.8.1880 Conan Doyle luettelee aluksen koko saaliin (2 valasta, 2400 hylkeenpoikasta, 1200 täysikasvuista hyljettä...). Viereisellä sivulla laivakoira Sampson haukkuu valasta.
s. 202: Perjantaina 6.8.1880 Conan Doyle luettelee aluksen koko saaliin (2 valasta, 2400 hylkeenpoikasta, 1200 täysikasvuista hyljettä…). Viereisellä sivulla laivakoira Sampson haukkuu valasta.

Esipuheen mukaan Conan Doyle muisteli itse matkaa myöhemmin ”ensimmäisenä suurena seikkailunaan” (s. 1), joka teki pojasta miehen (s. 14). Kokemus jätti nuoreen mieheen elinikäisen vaikutelman:

Olen varma, että se suurenmoinen ilma on vaikuttanut fyysiseen terveyteeni halki koko elämäni ja että ehtymätön energiani on osittain samaa perua.
(s. 14, suomennos minun)

Maakrapu-romantikkona uskon Conan Doylea: valaanpyyntialuksella ihminen varmasti vasta tunteekin elävänsä.

Laivakokemus vaikutti myös Conan Doylen kirjallisen uran alkuun. Tammikuussa 1883 häneltä ilmestyi novelli Captain of the Pole-Star, joka perustuu vahvasti hänen omiin valaanpyyntikokemuksiinsa ja joka myös on painettu kirjaan. Nuorena lääkärinä Conan Doyle pääsi Portsmouthin sivistyspiireihin esitelmöimällä arktisesta alueesta ja valaanpyynnistä paikallisen Literary & Scientific Societyn kokouksessa. Eikä Sherlock Holmesin seikkailuistakaan puutu aluksia ja merimiehiä, mistä hyvänä esimerkkinä on Holmes-novelli The Adventure of Black Peter, joka on niin ikään otettu mukaan kirjaan.

* * *

Asian vierestä haluan vielä jakaa linkin Kirjakko-blogin mainioon artikkeliin Tekijänoikeus: Kansikuvien julkaisu kirja-arvosteluissa. Luin sitä tovin jos toisenkin ennen kuin päätin julkaista tämän blogikirjoituksen kuvat.

Kevät, kevät, kevät

Koen melkeinpä lintsaavani jostain, kun istun iltapäivällä sisällä.

Ulkona on kirkas ja katupölyinen kevätpäivä.

Sellainen päivä, että tekisi mieli shoppailla uusiksi koko garderoobi, ostaa tyrmistyttävän kirkasväriset kevätkengät ja sitten hulmuta ne jalassa keskustan kivetyillä kaduilla.

Iskeä silmää pappalätsäpäisille hipsterimiehille.

Lähettää komein postimerkein varustettuja kirjeitä zeppeliinipostina kaukaisiin maihin.

Käyttää jalokivellä ja sulalla koristettua turbaania.

Ihastua.

Ahmaista kirjoja.

Mennä kevään ensimmäiselle piknikille palelemaan törkeästi.

Ostaa tamburiini ja ukulele ja soittaa Roxetten Run to You sellaisena coverina, jossa käytetään aivan liikaa tamburiinia.

Opiskella arkkitehtuuria ja kulkea kameran kanssa kuvaamassa Turun taloja.

Nauraa ääneen suihkussa, kadulla ja Lidlin hedelmäosastolla.

Lukea T. S. Eliotia.

Rakastaa.

Uskaltaa tuijottaa vieraisiin pöytiin.

Hersytä ja rönsytä.

Purjehtia.

Opetella soittamaan vetopasuunaa tai fagottia tai huuliharppua.

Ajaa bussilla saaristoon.

Kirjoittaa kaikesta.

Linkkivinkki: Joogaa tulkeille ja muille ääntelijöille

Tulkkien ja muiden puheammattilaisten on hyvä huolehtia äänestään. Itse en tulkkaa enkä puhu työkseni, mutta vapaa-ajalla laulan ja hampaitakin valitettavasti narskuttelen, joten ilahduin törmätessäni erään amerikkalaisen tulkin blogikirjoitukseen, jossa esitellään joogaa tulkeille.

Postauksen lopusta löytyy puolentoista minuutin joogavideo, jossa esitellään leijona-asento. Se näyttää sen verran helpolta, että joogaa harrastamaton kääntäjäkin siitä selvinnee.

Lisäksi videon lopussa mainitaan, että kyseinen joogaliike muun muassa kiinteyttää korvia. Ooh! Ei se äänenhuolto eikä leuan rentouttaminen mitään, vaan ne kiinteät ja lihaksikkaat korvat! Tätä on kokeiltava.

Alammeko tekemään?

Kotuksen mukaan yleiskieleen kelpuutetaan nykyään muoto alkaa tekemään vanhan tutun alkaa tehdä rinnalle.

Uudesta suosituksesta kerrotaan suomen kielen lautakunnan tiedotteessa (pdf), jossa valaistaan myös hiukan näiden kilpailevien muotojen historiaa.

On luonnollista, että kieli elää ja kehittyy. Kielelliset normit muuttuvat ajan myötä. En kuitenkaan usko, että alan tottumaan tällaiseen kovin helposti. Saati että alkaisin kirjoittamaan näin itse.

Mitä mieltä te lukijat olette? Kirskuuko kielikorvanne vai kuulostaako alkaa tekemään luonnolliselta?

Tarvitaanko virkakielivaltuutettua?

Turun Sanomien tänään julkaistun uutisen mukaan virkakielen kehittämistä pohtiva työryhmä ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin virkakielivaltuutetun virka. Virkakielivaltuutetun tehtävä olisi parantaa viranomaiskielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä.

Kirjoitan tätä postausta iltayhdeksältä; tähän mennessä uutinen on saanut enimmäkseen skeptisiä kommentteja. Monet suomivat julkisen sektorin paisumista ja verovarojen tuhlaamista ”turhuuteen”. Myös virkakielivaltuutetun tarpeellisuus herättää pohdintaa. Esimerkiksi nimimerkki kuka näitä virkoja keksii kirjoittaa:

Eikö itsearviointi riitä?

Kuulostaa todella huvittavalta, että viranomainen ei itse hallitsisi selkokieltä. Millä perusteilla hänet sitten on virkaan valittu? Kapulakielen välttäminen on tärkeää, mutta ihan virka taas sitäkin tarkoitusta varten on hätävarjelun liioittelua, sehän olisi kuin tulkkaamista suomeksi.

Nimimerkki Jonne kysyy:

Eikö virkamiehiä ole valittukaan osaamisen perusteella työhönsä vaan heille pitää opettaa oikeinkirjoitusta ja selkokielisyyttä, alkeita??

Kyllä pitää.

Käännän paljon virkamieskieltä – varmasti satoja sivuja vuodessa. (Joskus purnaan virkamiesten kiemurakielestä täällä blogissakin. Merkitsen ne kirjoitukset tunnisteella kapulakieli.)

Valitettavasti Jonnea ihmetyttävä ajatus on totta: viranomaisten kyky kirjoittaa selkokieltä jättää toivomisen varaa. Jonkin erikoisalan tuntemus tai omien hallinnollisten tehtävien osaaminen ei tarkoita, että henkilö osaisi myös kirjoittaa niistä hyvin.

Viranomaisten joukossa on onneksi ansioituneitakin kirjoittajia ja viestijöitä. Joskus vastaan tule kuitenkin sellaista kapulatekstiä, että merkityksen kaivelu kymmenrivisten virkkeiden viidakosta on todellista aivojumppaa.

Ensimmäinen nimimerkki kysyy, eikö itsearviointi riittäisi. Mielestäni ei, sillä omalle kirjoitustyylille ja tutuille aiheille on helppo sokeutua. Ulkopuolinen palautteenantaja huomaa vaikeaselkoiset kohdat paremmin kuin toinen asiantuntija, joka on rutinoitunut virkakieleen ja tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Hyvä kielenkäyttö vaatii koulutusta, harjoitusta ja palautetta. Sitä saa parhaiten ulkopuolisilta.

Lisäksi virkakielen kirjoittajia saattaa vaivata myös sulkeutuminen omaan kuplaan, jossa on helppo ajatella: ”kaikkihan näin kirjoittavat ja kaikkihan tätä ymmärtävät”. Tarvitaan ulkopuolinen kielenhuollon ammattilainen muistuttamaan tavallisten ihmisten tarpeista, siis selkokielestä ja ymmärrettävyydestä.

Kapulakieli on salakavalaa – välillä ehkä tahatontakin – vallankäyttöä. Jos teksti on vaikeaselkoista, tieto jää saamatta, yksityiskohdat hämäriksi, asiat keskustelematta. Virkamiesten työ jää pimentoon, vaikka se vaikuttaa suoraan tavallisen kansalaisen elämään.

Virkakielivaltuutetulla olisi maassamme paljon työsarkaa. Pitäisikö perustaa virka? Ehdottomasti, jos minulta kysytään.