Flaneerasin eilen pitkin Finncon-aluetta parin ranskalaisen tutun kanssa. Toinen näistä nuorista miehistä viettää Turussa kesän, toinen on tullut viikoksi lomalle. Nyt he olivat tulleet ihmettelemään Finnconia ja söpöjä neitosia, jotka tepastelivat yliopistoalueella cosplay-tamineissaan.
Ranskaa on vaikea puhua virallisissa yhteyksissä. Mitä vakavampi paikka, sitä varmemmin sanat tarrautuvat kurkkuun. Kuten moni kääntäjä, minäkin luen ja kirjoitan vierasta kieltä paremmin kuin puhun. (Tietenkin: teksti ei karkaa minnekään, kun taas puhuessa oikea sana pitäisi löytää heti.)
Ystävällisten ihmisten kanssa on onneksi helppoa jutella. Jos minun pitäisi antaa yksi neuvo, jolla vierasta kieltä opitaan, se olisi varmaan tämä: etsi ystävällisiä ja kärsivällisiä ihmisiä ja juttele mukavista asioista. Oppiminen alkaa siitä, ettei jännitä. On vaikea jännittää, kun aurinko paistaa ja kaksi päälle parikymppistä ranskalaista juonii, miten päästä valokuvaan ohi kulkevien kaunotarten kanssa.
Terveisiä Turun Finncon-Animeconista! Istun Kauppakorkeakoulun tiloissa Tutkan ja TSFS:n pöydän takana kirjoittamassa tätä, koska kotona ei ole vieläkään nettiä.
Yliopistoalueella kulkee tuhansia scifi-, fantasia- ja animeharrastajia. En varmaan erehdy paljon, kun väitän, että ainakin puolet kävijöistä harrastaa cosplayta. Naruto tuntuu olevan aika suosittu sarja. Olen bongannut myös monta Mariota ja Luigia haalareissaan. Ehkä vakuuttavin ilmestys oli Dr Who, ilmetty David Tennantin kopio. Kuhina ja puhina ja alakulttuureihin kuuluvien me-henkeä puhkuva into täyttää ilman. Ystäväni M on yksi tapahtuman päävastuunkantajista ja kulkee ympäriinsä radiopuhelimen ja kahden kännykän kanssa. Täytyy nostaa hattua kaikille vapaaehtoisille, koska tällaisen tapahtuman järjestäminen on kaikkea muuta kuin pikkujuttu.
Minulle kohta päättyvän Finnconin hienoin hetki oli Nalo Hopkinsonin kunniavieraspuhe. (Toisen kunniavieraan, Richard Morganin, kunniavieraspuhe jäi minulta valitettavasti kuulematta. Mutta ehkä joku muu bloggaa siitä.)
Hopkinson piti puheensa lauantaina aamupäivällä ja puhui muun muassa siitä, että kirjoittaminen on itse asiassa kääntämistä. Abstrakteja ideoita käännetään sanoiksi paperille tai vaikkapa kuviksi kirjan kanteen tai elokuvateatterin valkokankaalle.
Tein puheen alussa muistiinpanoja ja aioin toden totta kirjoittaa tätä paremman selonteon tänne blogiin. Muistiinpanojen tekeminen loppui kuitenkin lyhyeen, kun Hopkinson veti esiin erään tietyn Spinin numeron ja alkoi puhua siinä julkaistusta novellistaan Riding the Red, ”jonka on suomentanut Jenni Perälä”.
Suomalaiseen päähäni on taottu, että omakehusta löyhähtää lemu. Olen oppinut itseni kieltämistä ja tarpeetonta vaatimattomuutta halki peruskoulun. Mutta kai siitä sentään saa kirjoittaa, jos joku muu kehuu? Joku oli nimittäin kääntänyt suomennostani takaisin englanniksi tai ainakin kuvaillut tekstiä Hopkinsonille. (Jos sinä olet se joku, niin jätä kommentti!) Hopkinson vuorostaan kehui käännöstä kaiken kansan kuullen, ja minä istuin yleisössä ällikällä lyötynä ja virnistelin hölmistyneesti.
Hopkinson myös kiinnitti huomiota ilmiöön, joka on erittäin mielenkiintoinen näin kääntäjän näkökulmasta. Hopkinsonin kirjat nimittäin saavat yleensä varsin hyviä arvosteluja, kun ne julkaistaan alkuperäisteoksina. Käännökset puolestaan saavat yleensä huonoja arvosteluja. Lieneekö osasyy siinä, että alkuperäisteosten henkilöhahmojen ääni hukkuu käännettäessä, Hopkinson pohti. Voiko teksti toimia, jos vaikkapa jamaikalainen henkilöhahmo käännetään kuulostamaan tavalliselta, keski-ikäiseltä valkoihoiselta? Onko hahmo silloin enää uskottava? Hukkuuko teoksen sisäinen ryhti ja rakenne?
Tiettyjä kielellisiä piirteitä on toisaalta mahdotonta kääntää. Jamaikalainen henkilöhahmo saattaa puhua Jamaikan englantia, jolle ei ole suomalaista vastinetta. Toki hahmon voisi kääntää vaikkapa haastelemaan savoa, mutta suomalaisessa lukijassa tällainen käännösratkaisu herättäisi todennäköisesti lähinnä kummastusta ja hilpeyttä.
Riding the Red -novellin isoäiti puhuu murteellista englantia, jota Nalo Hopkinson luki ääneen jamaikalaisella aksentilla. Kun suomensin novellia, päätin, etten korvaisi puheenpartta millään suomalaisella murteella. Sen sijaan käytin vanhahtavia sanavalintoja, jotta isoäidin yksilöllinen ääni erottuisi muusta tekstistä. Hopkinsonin mielestä tämä oli hyvä ratkaisu. (Tässä kohdassa virnistelin, jos mahdollista, vielä vähän leveämmin ja hölmistyneemmin.)
Kävin tilaisuuden lopuksi esittäytymässä. Hopkinson oli oikein ystävällinen ja mukava. En ole koskaan aikaisemmin tavannut henkilökohtaisesti ketään, jonka tekstejä olen suomentanut. Muiden Spiniin suomentamieni novellien kirjoittajat ovat jääneet satunnaisiksi parin sähköpostin mittaisiksi tuttavuuksiksi. Hopkinson kannusti suomentajia olemaan aina yhteydessä kirjailijoihin, jos suinkin mahdollista. Ainakin hän itse tekee mielellään yhteistyötä kääntäjiensä kanssa. Kysymykset ja tarve selittää kuulemma saavat Hopkinsonin itsensä pohtimaan kirjoittamista ja sanoja aivan uudella tavalla.
Tämä sinänsä ei yllätä minua. Myös esimerkiksi Hannu Rajaniemi teki yhteistyötä suomentajansa kanssa. Rajaniemen uutuuskirja Kvanttivaras nimittäin julkaistiin alunperin englanniksi nimellä The Quantum Thief. Rajaniemi kuvailee tämän yhteistyön tuloksia haastattelussa, joka Spinin englanninkielisessä numerossa Finnconin kynnyksellä. Hankkikaa lehti käsiinne (kaikki joukolla kirjastoon!) ja lukekaa sieltä lisää. Tai tulkaa seuraavien muutaman tunnin aikana tänne Kauppakorkeakoulun tiloihin ja ostakaa uusin numero tästä TSFS:n ja Tutkan yhteispöydältä huikeaan 3,5 euron hintaan. Samalla voitte moikata allekirjoittanutta.
Etualalla Spinin uusin englanninkielinen numero, joka tuli painosta Finncon-perjantaina.
Kielen päällä 