Presidenttien tulkit Hesarissa

Juhannuksen alla Anneli Ahonen kirjoitti Helsingin Sanomiin Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin tulkkien työstä. Teksti on mielenkiintoinen kurkistus tulkin työhön ja siihen, miten merkittävä yksittäinen sanavalinta voi olla. Mainiota, että tulkit huomataan ja heidän työtään arvostetaan!

Ahonen tosin sekoittaa välillä tulkkauksen ja kääntämisen. Me kääntäjät (translators) käännämme tekstiä, jolloin syntyy käännös. Tulkit (interpreters) sen sijaan tulkkaavat puhetta, jolloin tuloksena on tulke.

Olen itsekin kokeillut asioimis-, konsekutiivi- ja simultaanitulkkausta* opintojeni pakollisilla tulkkauskursseilla. Se oli kovaa aivotyötä – aivan erilaista kuin kääntäminen. Teksti nimittäin pysyy paikallaan, jolloin sitä ehtii miettiä ja hypistellä. Puhe sen sijaan ei pysähdy vaan virtaa ja virtaa.

* Tulkkauksen lajeista kerrotaan esimerkiksi SKTL:n nettisivuilla.

Mainokset

Jargon, ilmaisunvapaus ja töhnä

On näköjään käynnissä erinomaisten kolumnien viikko.

Ylen sivuilla bloggaava Anna Perho kertoo työpajasta, jossa ammattikoulua käyvät nuoret pohtivat, miten helpottaa siirtymistä työelämään ja tehdä työelämästä nykyistä viihtyisämpää.

Perho nautti nuorten keskustelusta, ”joka säilyi kirkkaana ja kauniina, koska siitä puuttui jargon”.

Mielestäni parasta jargonia on sellainen, joka loistaa poissaolollaan. Perho taitaa olla samaa mieltä, sillä hän kirjoittaa:

Parissa tunnissa 17–19-vuotiaista amislaisista koostunut ryhmä sai kasaan koherentin listan työelämää ja työllistymistä parantavia tekoja.

Saman laatimiseen virallisella mietintäkomitealla olisi toden näköisesti kulunut mennyt kolme vuotta, kolme miljoonaa euroa ja kolme vetäytymistä Vierumäelle.

Toivon vilpittömästi, että Perhon teksti osuu mahdollisimman monen kapulakielisen kirjoittajan silmiin. Kunpa teksti herättäsi kansanliikkeen: kirjoittajat ja lukijat nousisivat barrikadeille! Virallisesta viestinnästä karsittaisiin koukerot ja kapulat! Suomi tunnettaisiin konstailemattomana maana, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat!

No. Sitä ihanaa päivää odotellessani linkitän tähän Johanna Korhosen kolumnin ilmaisunvapaudesta. Tai sen puutteesta.

Korhosen mukaan suora ilmaisu koetaan Suomessa loukkaavana, vaikka se olisi asiallista ja perustuisi tosiseikkoihin. Suomalaiset rajoittavat toistensa ilmaisunvapautta tapakulttuurilla, jossa hiljaisuus on kultaa. Kaikkein eniten ilmaisunvapautta haittaavat ”työhön liittyvät pelot”, siis vaikkapa potkut päivänvaloon tuotujen epäkohtien vuoksi.

Korhosen mukaan ilmaisunvapautta rajoittaa myös suomalaisten auktoriteettiusko ja -pelko. Korkeaan asemaan nousseiden ”lieväkin kritiikki on monen mielestä täysin sopimatonta”, hän kirjoittaa.

Auktoriteettiasema ja jargon kulkevat mielestäni Suomessa käsi kädessä. Kapulakielisyys saa tekstin ja kirjoittajan kuulostamaan auktoriteetilta. Vaikeaselkoisuudesta on jostain syystä tullut korkean aseman merkki.

Jargonin käyttö onkin ovela keino välttää kritiikkiä ja keskustelua. Maassa, jossa auktoriteetteja ei tohdita kritisoida, komealta kalskahtava teksti vaientaa auktoriteettipelkoiset lukijat. Lisäksi kiemuraista tekstiä on vaikea ymmärtää. Sen merkitykset jäävät epäselviksi tai monitulkintaisiksi. On vaikea keskustella rakentavasti, jos puhekumppanin sanoista ei saa selvää.

Rohkea ja osaava kirjoittaja kirjoittaa selkeästi. Hän avaa tekstinsä kritiikille ja keskustelulle eikä tärkeile kapulakielellä. Silloin viestikin menee perille.

Korhonen vetoaa lukijoihin:

[K]annustan itseäni ja kaikkia muitakin havainnoimaan tosiasioita pelottomasti ja ilmaisemaan kirkkaasti: ilman sameita piiloviestejä tai muuta töhnää, ilman kiillottelua, silottelua tai levottomuutta siitä, että joku suuttuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Siksi ne Anna Perhon amislaisetkin saivat kolmessa tunnissa aikaan parempaa jälkeä kuin moni virallinen komitea saisi kolmessa vuodessa: he eivät piilottaneet sanottavaansa töhnään.

Ergonomiasta viis? Viis vinkkiä.

Tuli syksy, tuli vettä, tuli tasaiseen tahtiin töitä, tuli lisää vettä – ja tuli jumi. Kirjaimellisesti. Selkään. Auh.

Blogissa on ollut hiljaista, kun allekirjoittanut on keskittynyt harrastamaan taukojumppaa (töissä) ja vetristävää liikuntaa (töiden ulkopuolella)  ja valloittamaan uusia näppäimiä (nimittäin pianon koskettimia).

Kääntäminen on istumatyötä. Istumatyössä on vaaransa. Koska meitä vaarallisen elämän viettäjiä on tässä tietoyhteiskunnassa riittämiin, päätin jakaa viimeisen kuukauden aikana hyväksi havaitsemiani itsestäänselvyyksiä jumitusten ennaltaehkäisemiseen.

Ota vinkeistä vaari jo nyt, ei vasta sitten, kun lääkäri tai lähiesimies komentaa kiinnittämään huomiota ergonomiaan. (Kröhöm.) Rohkenen väittää, että et halua oppia ergonomian tärkeyttä kantapään kautta.

Hyvä tuoli. Hyvä tuoli on sopivan kokoinen ja siinä on kylliksi säätövaraa. Työmukavuuteen eli kunnon tuoliin kannattaa investoida. En ole päässyt kokeilemaan satulatuolia ja muita vastaavia erikoisuuksia kuin satunnaisesti, joten olisi mukava kuulla kokemuksianne niistä.

Ergonomiatarkastus, jotta tuoli ja pöytä säädetään optimaaliseksi. Mitä parempi työympäristö, sitä helpompi on istua selkä suorassa hyvässä työasennossa. Kun kerran kuulee strategiset ergonomiamittansa  ja oppii hyvän työasennon, tieto on helppo viedä mukanaan uusien tuolien ja näppäimistöjen äärelle.

Taukojumppa. Tämä on tietenkin ikävin osuus, olisi nimittäin mukavaa pysyä vetreänä pelkällä sormien napsautuksella joutumatta tekemään asian eteen mitään. Vaan ei. Onneksi on mahdollista nojata ulkoisiin ärsykkeisiin: olen ladannut työkoneelleni ohjelman, joka käskee säädetyllä tiheydellä (eli kerran kolmessa vartissa) jättää työt sikseen ja nousta venyttelemään. Lisäksi Hesarin sivuilta löytyi animoitu taukojumppa niiden päivien piristykseksi, jolloin mielikuvitus ei laukkaa venytysliikkeiden suhteen. Jumpan pituutta ja sisältöäkin voi säädellä.

Ei pastatainnutusta. Liian raskas lounas johtaa siihen, että pää tippuu näppäimistölle viimeistään iltapäivän puolessa välissä. Yritä siinä sitten istua ryhdikkäästi. Saati kääntää.

Liikunta. Kahdeksan tunnin työpäivä vaatii vastapainoa ja pää tyhjennystä.

Kaikki lisävinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Millä keinoin sinä jaksat istua näppäimistösi äärellä?

Peruspelkurit

Äänestäjien valitsema lainsäätäjä Jussi Halla-aho (ps) ilmaisi tällä viikolla ihailunsa fasismiin.

Halla-Ahon ratkaisu sekä mielipiteenvapauden että finanssikriisin ongelmiin on panssarivaunu.

Joukko suomalaisia hurraa.

Mitä pelkureita.

Panssarivaunu on raukan ase. Itse kömmitään turvaan ja sitten ammutaan suojattomia.

Mielipidekeskustelussa sen vastine on nimetön nettikirjoittelu. Se on Halla-ahon kannattajien suosikkipuuhaa. He solvaavat pimeästä, eivätkä uskalla kertoa edes nimeään.

Nämä samat pelkurit eivät uskalla kohdata ulkomaalaista muuten kuin pesäpallomaila kädessä. He kavahtavat vieraita kieliä. Heidän itsetuntonsa on niin alamaissa, että he pelkäävät jonkun kouluttamattoman ja kielitaidottoman pakolaisen vievän heiltä puolisot ja työt.

He pelkäävät, että maailma on liian kova paikka Suomelle. He vaativat, että nyt on isänmaan sulkeuduttava, eristäydyttävä – laitettava pää pensaaseen.

Loput tästä Sami Sillanpään osuvasta tekstistä voi lukea täältä: Peruspelkurit – HS.fi – Kotimaa.

Itse nostan Sillanpäälle hattua etenkin siitä, että hän julkaisee tekstin omalla nimellään. Siinäpä esimerkki monilla foorumeilla pyöriville anonyymeille vihapuhujille.

Oikeat suomalaiset, joihin minä en kuulu

Perussuomalaiset ovat valinneet puolueen viralliseksi englanninkieliseksi nimeksi The Finns. Asiasta kertoo muun muassa Helsingin Sanomat.

Arvelen, että tästä alkaa kohina. Ainakin Kotuksen blogissa asiaa ehdittiin jo ihmetellä. Muita blogeja en ole vielä ehtinyt pahemmin selata.

Tässä välissä on varmaan aiheellista todeta, että en kannata perussuomalaisia eli tekstini on varmasti puolueellista (kas, puujalkavitsi).

Asioiden (ja puolueiden) nimillä on valtaa: ne vaikuttavat koko mielikuvaamme ja käsityksiimme puheena olevasta asiasta. Mielikuvat ja käsitykset puolestaan vaikuttavat siihen, miten toimimme ja mitä valitsemme ihan joka päivä.

Tässä tapauksessa politiikkaa ja politiikasta puhumiseen käyettävää sanastoa rakennetaan tylyn me–ne-asetelman varaan. The Finns. Suomalaiset. Määräisellä artikkelilla varustetut suomalaiset. Siis ne oikeat suomalaiset, jotka ovat suomalaisempia kuin muut, suorastaan suomalaisuuden perikuvia. Nimivalinnallaan perussuomalaiset viestittävät olevansa vahva, sinivalkoinen ”me”: me oikeat suomalaiset. Ulkopuolelle jäävät ”ne”. Ne toiset, vähemmän suomalaiset, vieraat. Ulkopuoliset.

Suomen ulkopuolella (esim. BBC, Le Monde) puolueesta on käytetty muun muassa nimeä True Finns eli aidot tai todelliset suomalaiset. Nimellä on rumat rivien välit. Se vihjaa, että vain perussuomalaiset ovat aitoja, oikeita suomalaisia. Tai että perussuomalaisten edustama suomalaisuus olisi paras tapa olla suomalainen.

Uuden The Finns -nimen rivien välit eivät ole sen valoisammat. Nyt perussuomalaiset omivat koko suomalaisuuden. Muiden ryhmien suomalaisuus on perussuomalaisten mukaan ilmeisesti vähäisempää, huonompaa tai olematonta.

Hesarin lainaaman Timo Soinin mukaan ”pelkistetyllä nimivalinnalla halutaan myös korostaa, että kyse on tavallisten suomalaisten puolueesta”. Minä olen suomalainen ja suomalaisuuteni on mielestäni aina ollut aika tavallista: siedän hiljaisuutta paremmin kuin hellettä, haluaisin asua järven rannalla ja varsinkin ulkomailla ollessani tunnen yhteenkuuluvuutta kaukaisen ja vilpoisen kotimaani kanssa. Mutta perussuomalaista politiikkaa en allekirjoita. Tekeekö se minusta vähemmän suomalaisen?

Entäpä jos puolueen nimen herättämät äärinationalismin ja muukalaispelon mielleyhtymät aletaan hiljalleen mieltää kaikkien suomalaisten ominaisuudeksi? Suomalaiset noin yleensä nimittäin ovat myös ”the Finns”. Nolottaa. Jos maailmalla opitaan liittämään nimi ”the Finns” perussuomalaiseen politiikkaan, kehtaanko enää sanoa: ”I’m a Finn”? Haluanko kertoa kuuluvani kansaan, jota pidetään eurovastaisena ja ksenofobisena?

Kun todellinen suomalaisuus on nyt varattu perussuomalaisille, minun täytyy varmaan lähteä etsimään identiteettiä muualta. Voisin ryhtyä vaikkapa pohjoismaalaiseksi. Tai ehkä voisin sanoa olevani eurooppalainen. Otan kommenttiosiossa vastaan ehdotuksia uudeksi kansallisuudeksi.

Psst! Hesarin mukaan ”[u]lkomailla yleisesti käytetyllä, äärinationalismiin vivahtavalla nimellä ”True Finns” ei ole myöskään ollut puolueessa virallista asemaa”. Mutta kas, Perussuomalaisten kotisivuilta löytyvän tämän kevään vaaliohjelman englanninkielinen lyhennelmä on otsikoitu ”THE TRUE FINNS’ ELECTION PROGRAMME FOR THE PARLIAMENTARY ELECTION 2011 / SUMMARY”. Jännä juttu.

True Finns perussuomalaisten kotisivuilla

* * *

Edited to add a brief explanation in English because I realised how suspicious this post might look in the eyes of someone who doesn’t read Finnish.

To put it short, this post is about the Finnish party Perussuomalaiset picking The Finns as their official, English-language name. (Abroad, they are also known as, among other names, True Finns.)

Firstly, I’m irritated by the fact that their name choice implies that they are the only real Finns, and that they have the right to define Finnishness. Secondly, they make me wonder whether I want to introduce myself as a Finn any more, for the fear of being associated with the party’s quite views.

And to conclude, the party’s leader Timo Soini claims that the name True Finns has never had an official status inside party, but the party for sure uses it in their official communication on their website (cf. the image). Interesting, isn’t it.

</”brief” explanation in English>

Evakkoaalto kuormittaa

Evakkoaalto kuormittaa Etelä-Sudania.

Näin on otsikoitu tämän päivän Helsingin Sanomien ulkomaanosion pääuutinen.

Otsikon ansiosta meinasi mennä aamukaakao väärään kurkkuun.

On tökeröä puhua ihmisistä samalla tavalla kuin luonnonkatastrofeista tai ympäristörasitteista. Tällainen otsikointi on etäännyttää lukijan aiheesta. Ei puhuta ihmisistä vaan persoonattomasta aallosta. Eikä puhuta yksilöistä vaan kasvottomasta massasta, josta on helppo olla välittämättä.

Otsikoinnissa tilannetta havainnoidaan niin viileästi, että lukijan on helppo kohauttaa olkiaan: Jossain taas jokin aaltoilee, entä mitähän kulttuurisivuilla lukee tänään?

Hesarilla on mielestäni Suomen lehdistä paras ulkomaanuutisointi. Erityisesti sen tähden tällanen otsikointilipsahdus harmittaa ja ärsyttää.

Itse jutussa sentään viitattiin ”evakkoaallon” mukana Etelä-Sudaniin saapuneihin ihmisiin yksilöinä, joilla on nimet ja kasvot. Jukka Huuskon kirjoittaman jutun mukaan Sudanin pohjoisosasta ”on saapunut parissa kuukaudessa yli 150 000 evakkoa”, jotka ovat pakenivat pohjoiseen sisällissodan aikana.

On ymmärrettävää, että Etelä-Sudanilla on vaikeuksia ottaa maan pohjoisosasta saapuneet evakot vastaan esimerkiksi ruoan puutteen ja kehittämättömän infrastruktuurin tähden. Mutta eivät ihmiset sentään mikään hyökyaalto ole!

Koko jutun voi lukea myös Hesarin verkkolehdestä.