Jos ei koskaan lähde matkaan, ei näe, koe, kohtaa, ymmärrä muita kulttuureita. Eikä ihmisiä niiden kulttuurien sisällä. Ihmisiä, joista ja joissa ne kulttuurit kasvavat ja elävät.
Muille maille lähtemistä kuitenkin vaikeuttaa se, että omistaa tavaraa. Tavaranmokomat pitää joko kantaa mukana tai säilyttää jossain.
Omistamisen ja omistamattomuuden miettiminen tuntuu joskus vievän aimo lohkareen valveillaoloajastani. Taidan siis olla jonkin (ainakin minulle) tärkeän jäljillä. Jos asialla ei olisi mitään väliä, ei se kai palaisi mieleeni. Eikä RSS-lukijastani löytyisi jos jonkinlaisia minimalismiblogeja. Enkä ilahtuisi nähdessäni tyhjän pöytäpinnan.
Mistä koti koostuu, onko se mielentila vai äidinkieli vai tuttujen tavaroiden täyttämä talo? Vai tätä kaikkea? Vai onko koti rakkaiden luona, tavaroista viis?
Onko maallinen omaisuus tiellä, jos kaipaa nähdä maita ja mantereita?
Jos on, miksi siitä on niin vaikeaa päästä(ä) irti?
Tavaroiden hankkiminen on tehty äärimmäisen helpoksi. Riittää, että kävelee kauppaan. Kaikki on aseteltu nätisti tarjolle, ja Suomen kaltaisessa lintukodossa on helppo jättää pohtimatta, missä ja miten tavara on tuotettu. Tavara kuormittaa ja sitoo paitsi tuottajia ja luontoa myös ostajaa. Väitän, että kuka tahansa ulkomaille muuttanut ihminen on huomannut tämän.
Meiltä puuttuu kanavat päästä tavaroista eroon. Vaihtoehdot ovat lähinnä kierrättäminen (joka vaatii paljon omaa aktiivisuutta), lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen (vanha kunnon Pelastusarmeija) tai yksinkertaisesti kaatopaikka (helpointa ja vastuuttominta).
Tuntuu helpoimmalta olla ostamatta mitään, säästää eurot ja sentit vaikka matkalippuun. Mutta, ou nou – entäs hiilijalanjälkeni? Tein mitä hyvänsä, menen metsään kaadan metsää.
Kielen päällä 