Luen George Eliotin hurmaavaa teosta The Mill on the Floss (1860). Se on ilmestynyt suomeksi nimellä Mylly joen rannalla. Koska minulla ei ole suomennosta, käänsin seuraavan katkelman itse:
Herra Tulliver ei kirjoittanut kirjeitä mielellään ja pitikin puhutun ja kirjoitetun kielen välistä suhdetta, nimittäin oikeinkirjoitusta, yhtenä hämmentävän maailman hämmentävimmistä asioista. Siitä huolimatta kirje tuli valmiiksi tavallista nopeammin, kuten kiivailla viesteillä on tapana, ja jos oikeinkirjoitus poikkesikin rouva Gleggin oikeinkirjoituksesta – no, he molemmat kuuluivat siihen ikäluokkaan, joka päättää itse, miten sanat kuuluu kirjoittaa.
Tässä herra Tulliver painiskelee englannin kirjoitusasun kanssa, se kun poikkeaa reippaasti äänneasusta. Toista se on meillä onnekkailla suomalaisilla! Tai sitten ei. Ei suomeakaan aina kirjoiteta niin kuin lausutaan.
Miten lukisit nämä sanaparit ääneen?
Santa –> sannan.
Rampa –> ramman.
Ranka –> rangan.
Veikkaan, että viimeisen sanaparin kohdalla et sanonut ”ran-gan”, vaan suustasi pääsi pehmeä äng-äänne: ”raŋŋan”.
Äng-äänteellä ei ole omaa merkkiään, joten se kirjoitetaan ”ng”. Foneettinen merkki sentään löytyy, nimittäin ŋ. Siis n jolla on takatukka. (Jos merkin tilalla näkyy vain neliö tai muuta omituista, selaimesi merkistökoodauksessa on jotain hämminkiä.)
Nyt palaan The Mill on the Flossin äärelle. Ostin muuten tänään maŋŋoja, ehkäpä kuorin yhden kirjan kaveriksi. Maŋŋo on saŋŋen maukas hedelmä, yksi lemppareistani.
Kielen päällä 