Oikeat suomalaiset, joihin minä en kuulu

Perussuomalaiset ovat valinneet puolueen viralliseksi englanninkieliseksi nimeksi The Finns. Asiasta kertoo muun muassa Helsingin Sanomat.

Arvelen, että tästä alkaa kohina. Ainakin Kotuksen blogissa asiaa ehdittiin jo ihmetellä. Muita blogeja en ole vielä ehtinyt pahemmin selata.

Tässä välissä on varmaan aiheellista todeta, että en kannata perussuomalaisia eli tekstini on varmasti puolueellista (kas, puujalkavitsi).

Asioiden (ja puolueiden) nimillä on valtaa: ne vaikuttavat koko mielikuvaamme ja käsityksiimme puheena olevasta asiasta. Mielikuvat ja käsitykset puolestaan vaikuttavat siihen, miten toimimme ja mitä valitsemme ihan joka päivä.

Tässä tapauksessa politiikkaa ja politiikasta puhumiseen käyettävää sanastoa rakennetaan tylyn me–ne-asetelman varaan. The Finns. Suomalaiset. Määräisellä artikkelilla varustetut suomalaiset. Siis ne oikeat suomalaiset, jotka ovat suomalaisempia kuin muut, suorastaan suomalaisuuden perikuvia. Nimivalinnallaan perussuomalaiset viestittävät olevansa vahva, sinivalkoinen ”me”: me oikeat suomalaiset. Ulkopuolelle jäävät ”ne”. Ne toiset, vähemmän suomalaiset, vieraat. Ulkopuoliset.

Suomen ulkopuolella (esim. BBC, Le Monde) puolueesta on käytetty muun muassa nimeä True Finns eli aidot tai todelliset suomalaiset. Nimellä on rumat rivien välit. Se vihjaa, että vain perussuomalaiset ovat aitoja, oikeita suomalaisia. Tai että perussuomalaisten edustama suomalaisuus olisi paras tapa olla suomalainen.

Uuden The Finns -nimen rivien välit eivät ole sen valoisammat. Nyt perussuomalaiset omivat koko suomalaisuuden. Muiden ryhmien suomalaisuus on perussuomalaisten mukaan ilmeisesti vähäisempää, huonompaa tai olematonta.

Hesarin lainaaman Timo Soinin mukaan ”pelkistetyllä nimivalinnalla halutaan myös korostaa, että kyse on tavallisten suomalaisten puolueesta”. Minä olen suomalainen ja suomalaisuuteni on mielestäni aina ollut aika tavallista: siedän hiljaisuutta paremmin kuin hellettä, haluaisin asua järven rannalla ja varsinkin ulkomailla ollessani tunnen yhteenkuuluvuutta kaukaisen ja vilpoisen kotimaani kanssa. Mutta perussuomalaista politiikkaa en allekirjoita. Tekeekö se minusta vähemmän suomalaisen?

Entäpä jos puolueen nimen herättämät äärinationalismin ja muukalaispelon mielleyhtymät aletaan hiljalleen mieltää kaikkien suomalaisten ominaisuudeksi? Suomalaiset noin yleensä nimittäin ovat myös ”the Finns”. Nolottaa. Jos maailmalla opitaan liittämään nimi ”the Finns” perussuomalaiseen politiikkaan, kehtaanko enää sanoa: ”I’m a Finn”? Haluanko kertoa kuuluvani kansaan, jota pidetään eurovastaisena ja ksenofobisena?

Kun todellinen suomalaisuus on nyt varattu perussuomalaisille, minun täytyy varmaan lähteä etsimään identiteettiä muualta. Voisin ryhtyä vaikkapa pohjoismaalaiseksi. Tai ehkä voisin sanoa olevani eurooppalainen. Otan kommenttiosiossa vastaan ehdotuksia uudeksi kansallisuudeksi.

Psst! Hesarin mukaan ”[u]lkomailla yleisesti käytetyllä, äärinationalismiin vivahtavalla nimellä ”True Finns” ei ole myöskään ollut puolueessa virallista asemaa”. Mutta kas, Perussuomalaisten kotisivuilta löytyvän tämän kevään vaaliohjelman englanninkielinen lyhennelmä on otsikoitu ”THE TRUE FINNS’ ELECTION PROGRAMME FOR THE PARLIAMENTARY ELECTION 2011 / SUMMARY”. Jännä juttu.

True Finns perussuomalaisten kotisivuilla

* * *

Edited to add a brief explanation in English because I realised how suspicious this post might look in the eyes of someone who doesn’t read Finnish.

To put it short, this post is about the Finnish party Perussuomalaiset picking The Finns as their official, English-language name. (Abroad, they are also known as, among other names, True Finns.)

Firstly, I’m irritated by the fact that their name choice implies that they are the only real Finns, and that they have the right to define Finnishness. Secondly, they make me wonder whether I want to introduce myself as a Finn any more, for the fear of being associated with the party’s quite views.

And to conclude, the party’s leader Timo Soini claims that the name True Finns has never had an official status inside party, but the party for sure uses it in their official communication on their website (cf. the image). Interesting, isn’t it.

</”brief” explanation in English>

Mainokset

Planeettojen välisestä kommunikaatiosta

Vuorossa on tiistaikevennys parisuhteiden ihmeellisestä maailmasta.

Parisuhteessa jos missä vuorovaikutus- ja viestintätaitoja tarvitaan. Parisuhteista myös kuullaan hauskimmat ja pahimmat kertomukset, joissa kommunikaatio menee pieleen.

Alussa on tuttu stereotypia: Nainen antaa ymmärtää. Nainen täyttää riviensä välit piilomerkityksillä. Nainen vihjaa kaikin voimin. Mies ei hoksaa.

Keskellä on miehelle liian myöhään välähtävä ahaa-elämys.

Lopussa on Reddit-keskustelu. (In English.)

Ilmeisesti stereotypialla on juurensa todellisuudessa. Keskustelussa miehet kertovat tilanteista, jolloin ovat tajunneet liian myöhään, että nainen on vihjannut jotain. Varoitus: voi aiheuttaa hihitystä.

Nimimerkki Khiva toteaa: ”Ladies, take this to heart. When your guy is not picking up on your subtle hints, it’s not because he’s being deliberately obtuse, it’s because we’re just not built that way.” (Miehet eivät siis ole tahallaan hitaita, vaikka eivät ymmärrä hienovaraisia vihjeitä. Se ei vain kuulu miehen luontoon.)

Epäsuora vihjailu antaa mahdollisuuden peräytyä ja teeskennellä, että mitään ei annettu ymmärtää. Ihmissuhteiden ihmemaan huojuvalla kamaralla tämä on keino säilyttää kasvot ja pakotie.

Redditistä löytyi linkki TED-puheenvuoroon, jossa käsitellään vihjailua yhtenä tapana käyttää kieltä.

Stephen Pinker at TED

Neljäntoista minuutin kohdalla Pinker toteaa, että kieltä käytetään kahdella tasolla. Kirjamellisesti tulkittu puhe ylläpitää puhujan ja kuulijan suhdetta sellaisena kuin se on. (Tällaista puhetta miehetkin ymmärtävät mainiosti.) Sen sijaan se, mitä kielellä annetaan ymmärtää ja mikä kuulijan pitäisi itse löytää rivien väleistä, sallii kuulijan tehdä omia tulkintojaan. Nämä tulkinnat saattavat muuttaa puhujan ja kuulijan suhdetta. (Jos mies hoksaisi naisen vihjeet…)

Parisuhteiden vuorovaikutuksesta on kirjoitettu kirjoja enemmän kuin tarpeeksi. Mutta onkohan vanha konsti parempi kuin kirjastollinen uusia? Eräs naispuolinen ystävä pohti kerran pitkää parisuhdettaan ja totesi, että pitää vain vaivautua aina selittämään kaikki selkeästi. Niin helppoa ja vaikeaa se on.