Tarvitaanko virkakielivaltuutettua?

Turun Sanomien tänään julkaistun uutisen mukaan virkakielen kehittämistä pohtiva työryhmä ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin virkakielivaltuutetun virka. Virkakielivaltuutetun tehtävä olisi parantaa viranomaiskielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä.

Kirjoitan tätä postausta iltayhdeksältä; tähän mennessä uutinen on saanut enimmäkseen skeptisiä kommentteja. Monet suomivat julkisen sektorin paisumista ja verovarojen tuhlaamista ”turhuuteen”. Myös virkakielivaltuutetun tarpeellisuus herättää pohdintaa. Esimerkiksi nimimerkki kuka näitä virkoja keksii kirjoittaa:

Eikö itsearviointi riitä?

Kuulostaa todella huvittavalta, että viranomainen ei itse hallitsisi selkokieltä. Millä perusteilla hänet sitten on virkaan valittu? Kapulakielen välttäminen on tärkeää, mutta ihan virka taas sitäkin tarkoitusta varten on hätävarjelun liioittelua, sehän olisi kuin tulkkaamista suomeksi.

Nimimerkki Jonne kysyy:

Eikö virkamiehiä ole valittukaan osaamisen perusteella työhönsä vaan heille pitää opettaa oikeinkirjoitusta ja selkokielisyyttä, alkeita??

Kyllä pitää.

Käännän paljon virkamieskieltä – varmasti satoja sivuja vuodessa. (Joskus purnaan virkamiesten kiemurakielestä täällä blogissakin. Merkitsen ne kirjoitukset tunnisteella kapulakieli.)

Valitettavasti Jonnea ihmetyttävä ajatus on totta: viranomaisten kyky kirjoittaa selkokieltä jättää toivomisen varaa. Jonkin erikoisalan tuntemus tai omien hallinnollisten tehtävien osaaminen ei tarkoita, että henkilö osaisi myös kirjoittaa niistä hyvin.

Viranomaisten joukossa on onneksi ansioituneitakin kirjoittajia ja viestijöitä. Joskus vastaan tule kuitenkin sellaista kapulatekstiä, että merkityksen kaivelu kymmenrivisten virkkeiden viidakosta on todellista aivojumppaa.

Ensimmäinen nimimerkki kysyy, eikö itsearviointi riittäisi. Mielestäni ei, sillä omalle kirjoitustyylille ja tutuille aiheille on helppo sokeutua. Ulkopuolinen palautteenantaja huomaa vaikeaselkoiset kohdat paremmin kuin toinen asiantuntija, joka on rutinoitunut virkakieleen ja tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Hyvä kielenkäyttö vaatii koulutusta, harjoitusta ja palautetta. Sitä saa parhaiten ulkopuolisilta.

Lisäksi virkakielen kirjoittajia saattaa vaivata myös sulkeutuminen omaan kuplaan, jossa on helppo ajatella: ”kaikkihan näin kirjoittavat ja kaikkihan tätä ymmärtävät”. Tarvitaan ulkopuolinen kielenhuollon ammattilainen muistuttamaan tavallisten ihmisten tarpeista, siis selkokielestä ja ymmärrettävyydestä.

Kapulakieli on salakavalaa – välillä ehkä tahatontakin – vallankäyttöä. Jos teksti on vaikeaselkoista, tieto jää saamatta, yksityiskohdat hämäriksi, asiat keskustelematta. Virkamiesten työ jää pimentoon, vaikka se vaikuttaa suoraan tavallisen kansalaisen elämään.

Virkakielivaltuutetulla olisi maassamme paljon työsarkaa. Pitäisikö perustaa virka? Ehdottomasti, jos minulta kysytään.

Mainokset

Jargon, ilmaisunvapaus ja töhnä

On näköjään käynnissä erinomaisten kolumnien viikko.

Ylen sivuilla bloggaava Anna Perho kertoo työpajasta, jossa ammattikoulua käyvät nuoret pohtivat, miten helpottaa siirtymistä työelämään ja tehdä työelämästä nykyistä viihtyisämpää.

Perho nautti nuorten keskustelusta, ”joka säilyi kirkkaana ja kauniina, koska siitä puuttui jargon”.

Mielestäni parasta jargonia on sellainen, joka loistaa poissaolollaan. Perho taitaa olla samaa mieltä, sillä hän kirjoittaa:

Parissa tunnissa 17–19-vuotiaista amislaisista koostunut ryhmä sai kasaan koherentin listan työelämää ja työllistymistä parantavia tekoja.

Saman laatimiseen virallisella mietintäkomitealla olisi toden näköisesti kulunut mennyt kolme vuotta, kolme miljoonaa euroa ja kolme vetäytymistä Vierumäelle.

Toivon vilpittömästi, että Perhon teksti osuu mahdollisimman monen kapulakielisen kirjoittajan silmiin. Kunpa teksti herättäsi kansanliikkeen: kirjoittajat ja lukijat nousisivat barrikadeille! Virallisesta viestinnästä karsittaisiin koukerot ja kapulat! Suomi tunnettaisiin konstailemattomana maana, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat!

No. Sitä ihanaa päivää odotellessani linkitän tähän Johanna Korhosen kolumnin ilmaisunvapaudesta. Tai sen puutteesta.

Korhosen mukaan suora ilmaisu koetaan Suomessa loukkaavana, vaikka se olisi asiallista ja perustuisi tosiseikkoihin. Suomalaiset rajoittavat toistensa ilmaisunvapautta tapakulttuurilla, jossa hiljaisuus on kultaa. Kaikkein eniten ilmaisunvapautta haittaavat ”työhön liittyvät pelot”, siis vaikkapa potkut päivänvaloon tuotujen epäkohtien vuoksi.

Korhosen mukaan ilmaisunvapautta rajoittaa myös suomalaisten auktoriteettiusko ja -pelko. Korkeaan asemaan nousseiden ”lieväkin kritiikki on monen mielestä täysin sopimatonta”, hän kirjoittaa.

Auktoriteettiasema ja jargon kulkevat mielestäni Suomessa käsi kädessä. Kapulakielisyys saa tekstin ja kirjoittajan kuulostamaan auktoriteetilta. Vaikeaselkoisuudesta on jostain syystä tullut korkean aseman merkki.

Jargonin käyttö onkin ovela keino välttää kritiikkiä ja keskustelua. Maassa, jossa auktoriteetteja ei tohdita kritisoida, komealta kalskahtava teksti vaientaa auktoriteettipelkoiset lukijat. Lisäksi kiemuraista tekstiä on vaikea ymmärtää. Sen merkitykset jäävät epäselviksi tai monitulkintaisiksi. On vaikea keskustella rakentavasti, jos puhekumppanin sanoista ei saa selvää.

Rohkea ja osaava kirjoittaja kirjoittaa selkeästi. Hän avaa tekstinsä kritiikille ja keskustelulle eikä tärkeile kapulakielellä. Silloin viestikin menee perille.

Korhonen vetoaa lukijoihin:

[K]annustan itseäni ja kaikkia muitakin havainnoimaan tosiasioita pelottomasti ja ilmaisemaan kirkkaasti: ilman sameita piiloviestejä tai muuta töhnää, ilman kiillottelua, silottelua tai levottomuutta siitä, että joku suuttuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Siksi ne Anna Perhon amislaisetkin saivat kolmessa tunnissa aikaan parempaa jälkeä kuin moni virallinen komitea saisi kolmessa vuodessa: he eivät piilottaneet sanottavaansa töhnään.

Kapulat pois kielestä

Hesarissa julkaistiin torstaina 9.12. juttu otsikolla Hyvästit turhille teksteille. Ville Elorannan kirjoittamaa juttua ei valitettavasti löydy Hesarin verkkosivuilta, mutta Verkkolehdestä sen voi lukea, jos omistaa tunnukset.

Tässä pätkä jutun alusta:

”Mittamme on vähitellen tullut täyteen”, kertoo Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotus) erikoistutkija Vesa Heikkinen.

Vuonna 2004 voimaan tullut hallintolaki velvoittaa viranomaiset käyttämään ymmärrettävää kieltä. Nyt Kotus haluaa pykälän muuttuvan sanoista teoiksi.

Virkakieli on toki jo pitkään tiedetty tulkinnaltaan ponnisteluja vaativaksi, mutta varsinkin viime vuosina syntyneet avit, elyt ja Destiat ovat tuoneet asian aivan uudella tavalla asiankohtaiseksi.

Nostan hattua Kotukselle siitä, että se yrittää pistää kapuloita kapulakielisyyden rattaisiin. Kaikilla on helpompaa, jos asiat toimivat. Oleellinen osa asioiden toimimista on, että jokainen osapuoli saa tietoa tiiviissä, ymmärrettävässä, helppolukuisessa muodossa.

Olen ihan varma, että asiat, jotka on väännetty kapulakielelle, voidaan yleensä sanoa yksinkertaisemminkin, jos kirjoittaja viitsii nähdä vähän vaivaa ja ennen kaikkea laskeutuu jalustaltaan. Koukeroiset sanamuodot ja sivistyssanat kuulostavat kyllä komeilta ja niiden käyttäjä pätevältä – ainakin omissa korvissaan. Tekstin vastaanottaja sen sijaan lähinnä turhautuu.

Neuvoja kapulakielen karttamiseen löytyy esimerkiksi Selkokeskuksen kotisivuilta. Selkokeskus sijaitsee Helsingissä ja omien sanojensa mukaan ”edistää selkokielistä tiedotusta, tiedonvälitystä ja kulttuuria”. Ymmärrettävää kielenkäyttöä harjoittelevat viranomaiset voisivat hakea innostusta vaikkapa Selkokeskuksen ylläpitämiltä Selkosivuilta, joilta löytyy uutisia sekä esimerkiksi laki- ja EU-tietoutta ilahduttavan selkeässä muodossa.