Vareksellakin on julma huhtikuu

Bloggasin kuun alussa T. S. Eliotin runosta, joka alkaa kuuluisilla sanoilla ”Huhtikuu on kuukausista julmin”.

Säettä lainataan uusimman Vares-elokuvan julisteessa:

Varekselle on tiedossa julma huhtikuu. (Kuvan lähde: Wikipedia)

Kun sanat irroitetaan alkuperäisestä runoyhteydestään ja liimataan tummanpuhuvaan julisteeseen, niiden tulkinta muuttuu. Julisteessa todennäköisesti puhutaan jostain aivan muusta julmuudesta kuin eliotilaisesta luonnon puhkeamisesta kukkaan. Totean jälleen kerran: asiayhteys vaikuttaa tulkintaan. Tämä on siitä loistava esimerkki.

”Huhtikuu on kuukausista julmin” on komealta kalskahtava lausahdus. Se vaeltaa kulttuurin sisällä paikasta toiseen ja saa tuulta siipiensä alle. Se alkaa elää omaa elämäänsä, joka on kovin irrallinen siitä alkuperäisestä elämästä, jonka Eliot sille antoi. Tällä tavalla vanhaa kulttuuria pureksitaan ja sille annetaan uusi merkitys ja sisältö. Jostain taka-alalta löytyy vielä vanhakin merkitys – ainakin, jos yleisö tunnistaa, että kyseessä on intertekstuaalinen viittaus.

Vanhat ja uudet merkitykset täydentävät ja värittävät toisiaan. Ehkäpä käyn katsomassa leffan ja ajattelen sen jälkeen yksityisetsiviä aina, kun luen T. S. Eliotia. Ehkä kuvittelen, että runon minäkertoja on etsivä, joka ratkoo juttua Turussa. Ehkä runon syvälliset merkitykset saavat väriä elokuvan julmista tunnelmista.

Lukijan julma huhtikuu

On se aika vuodesta: T. S. Eliotin lukemisen aika.

Aina maalis-huhtikuussa päässäni alkaa pyöriä Eliotin runo Autio maa (The Waste Land). Tässä on sen alku Lauri Viljasen suomennoksena:

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin […]

Huhtikuusta kertova katkelma on oivallinen esimerkki siitä, miten vahvasti jokainen lukija tulkitsee runoja oman kokemusmaailmansa kautta.

Huhtikuun julmuus varmaankin tarkoitti Eliotille jotain muuta kuin Suomessa varttuneelle lukijalle. Ymmärtääkseni Isossa-Britanniassa, missä Eliot asui, huhtikuu muistuttaa Suomen toukokuuta. Kaikki alkaa vihertää, maasta nousee kukkia, ilma on lämmin.

Suomalainen huhtikuu on raaka. Kevät arkailee maankuoren ja puunkuoren kätköissä. Kesä ei siinnä horisontissa. Sireenitkin kukkivat vasta touko-kesäkuussa.

Kun ajattelen huhtikuun julmuutta, ajattelen paljaita puita, jotka ojentelevat oksiaan kirkkaalle taivaalle. Ajattelen hiekkaa, joka rohisee jalkakäytävillä ja pölisee tuulisina aamuina. Ajattelen ilmaa, joka lämpenee päivisin (ainakin talojen eteläisillä seinustoilla) mutta viilenee yöksi ja saa kotiin pyöräilevän kääntäjän hytisemään kevättakkinsa sisällä.

Toisin kuin Eliotille, minulle huhtikuu ei huou loppukevään lämpöä vaan raakaa kevätkirpeyttä. Nämä mielikuvat muuttavat koko runon sävyn.

Millaisia mielikuvia runo herättää sinussa? Jätä kommentti ja kerro.