Pelastakaa Röllimetsä

Kun en ole kiinni näppäimistössä ja kielissä, olen usein kiinni koskettimissa ja kitarankielissä. Keväällä sain tilaisuuden työntää musiikillinen lusikkani aivan uudenlaiseen kulttuurikeitokseen: kesäteatteriin.

Turkulainen Jo-Jo Teatteri esitti Allu Tuppuraisen näytelmää Pelastakaa Röllimetsä heinäkuussa Vepsän saaressa Turun saaristossa. Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun kulutuskulttuuri saapuu Röllimetsään ja luonto uhkaa hautautua roskiin ja jätteisiin. Näytelmän musiikista ja ääniefekteistä vastasi kaksi muusikkoa, joista minä olin toinen.

En ole harmikseni saanut aiemmin blogattua Röllistä, koska se teki keväästä ja alkukesästä yllättävän hektisen. Olen vain hihkaissut sanasen silloin tällöin kavereille Facebookissa. Päätinkin koota tämän kirjoituksen FB-statuksistani, koska olen tallentanut niihin tunnelmia tuoreeltaan. Suurin osa näistä on tietenkin naputeltu yön lennokkaina tunteina.

Näytelmää alettiin harjoitella huhti–toukokuussa. Harjoittelu ei tuntunut työläältä. Muihin asioihin keskittyminen sen sijaan oli välillä hiukan haastavaa:

Onpas hauskaa yrittää kääntää, kun päässä soi lakkaamatta Allu Tuppuraisen hengentuotteet: ”Minkistä turkkeja! JOO! Coca-cola-purkkeja! JOO! Kaikki tällä peitetään, roskia heitetään, palvelemme sua, Suuri Roska!”
Pelastakaa Röllimetsän ensi-iltaan on reilu kuukausi. Mielessä muhii musiikki ja oivallinen innostunut odotus.

Kesäkuussa soitinvalikoimani monipuolistui:

Hohoo, saan ilmeisesti Rölli-musikaaliin myös kazoo-pillisoolon! Tänään harkattiin ensimmäistä kertaa koko köörin voimin Vepsän saaressa, missä näytelmää esitetään. Alle kuukausi ensi-iltaan!

Rölliä tai ei, töitä oli tehtävä:

Käännöksessäni kerrotaan talvisodasta. Täähän on kuin kääntäisin taas Maailmanhistorian pahimpia erehdyksiä: kauhea määrä ase- ja armeijasanastoa, taistelun glorifiointia, ja lopussa ladellaan surullisia lukuja siitä, kuinka monta ihmistä missäkin yhteenotossa kuoli. :/

Töiden vastapainoksi kävin elokuvissa havaitsemassa sen tosiasian, että kun musiikille antaa pikkusormen, se yrittää viedä koko käden ja kukkaron sisällön myös:

Ah ja voih, kävin leffassa kuuntelemassa äänentoistoa (ne bassot, ne bassot) (no joo, katoin mä sitä leffaakin) (se oli muuten Edge of Tomorrow) ja siellä tajusin, että haluan basson. Puoliakustisen basson! Soittimen hinku on kuulkaa pelottava voima, kun se iskee. (Melkein yhtä pelottava kuin lapasesta lähtevät sulkeet.) Nyt oon Thomannin sivuilla kuolaamassa.

(Nyt kuukautta myöhemmin haikailen yhä bassoa.) (Esimerkiksi tällaista.) (Viljelen myös edelleen sulkeita.)

Vepsän saari herätti iloisia kesätunnelmia jo harjoitusvaiheessa:

Viikonlopun summa summarum: kaks yötä Vepsässä reenaamassa Rölli-näytelmää. Ensi-iltaan on kuusi päivää. Kauheesti on kaikenlaisia soittimia soiteltu. Yhtään punkkia ei ole löytynyt – ainakaan vielä. Koko saari oli täynnä linnunkakkaa ja huusseja, joissa ei ollut käsisaippuaa. Heitin talviturkin hyiseen Itämereen. Talkkari Tapsan pikkuruinen traktori viuhahteli pitkin saarta. Joku tuntematon mies halusi vaihtaa olutta talouspaperiin. (Tuskin se sitä talouspaperia oikeesti tarvi.) Ananas oli hyvää. Vaaleansinisessä yössä mantereelta loisti Pernon telakan valot. Nyt väsyttää.

”Kauheasti soitettu, mutta ei yhtään punkkia!” kommentoi ystäväni M.

Harjoittelu huipentui heinäkuussa:

Pelastakaa Röllimetsän ensi-illassa lapset tuijotti show’ta silmät ymmyrkäisinä ja aikuiset nauroi oikeissa kohdissa. Siellä oli niin paljon katsojia (70–80 vissiin!), että tarvittiin ylimääräinen laiva hakeen ihmiset illalla Vepsästä Turkuun. Huomenna uudelleen – kahdesti!

Näytöskausi siis pyörähti hyvin käyntiin, vaikka joka näytös saikin aikaan pientä kipristelyä vatsanpohjassa. Osaisinko sittenkään? Muistaisinko kaiken?

Kolme näytöstä on nyt takana. Tänään meni molemmat näytökset energisesti ja hyvällä meiningillä. Välillä putkahti jännityksen ja seuraavan soinnun ja seuraavan ääniefektin miettimisen lomasta pinnalle silkkaa iloa: jumprahuiti, tässä olen ja soitan, pölypilvet leijailee ja musa raikaa!

Turun Sanomat arvioi, että näytelmä oli ”Onnistunut Rölli-tulkinta oikeassa ympäristössä”. Meidän muusikoiden äänimaailmassa oli kuulemma ”viehättävää orgaanisuutta”. Se on mukava kuulla. Aivan luomusoittajia emme kuitenkaan olleet; 200-metrinen sähköjohto toi meille virtaa lähimmästä grillikatoksesta. Paitsi kerran, kun alkoi ukkostaa.

Pääsimme myös Radio Classicin aalloille.

 

* * *

Pääsin oppimaan kesäteatterissa vaikka mitä mielenkiintoista. Uutta sanastoakin. Lavakuva, nukettaminen, isku. Ja uusia ilmaisutapoja.

Olen aina ilmaissut asioita ennen kaikkea kirjoittamalla. Vepsässä katselin aitiopaikalta ihan erilaista kerrontaa: sitä äänen, liikkeen, ilmeiden, eleiden ja energian yhdistelmää, jota näyttelijäntyöksikin sanotaan. Näytelmä eli esityksestä toiseen. Sitä muovasivat sää, näyttelijöiden mielentila, yleisön määrä ja reaktiot. Repliikit ja tapahtuvat pysyivät samoina, mutta näytelmä hengitti. Kaikki se oli minulle uutta.

Mietin: Jäänkö jostain paitsi, kun hakeudun tekstin ja soolosoitinten pariin enkä käy dialogia lavalla toisen ihmisen kanssa? Jäänkö kirjoittajana ulkopuoliseksi, kun en kieri lavalla vaatteet pölyssä ja neulasissa?

Jos jokainen esitys on hiukan erilainen, onko esittävä taide koskaan valmista samalla tavalla kuin teksti? Tarvitseeko taiteen edes olla valmista ollakseen hyvää/puhuttelevaa/ajankohtaista?

Millaista olisi olla näyttelijä, soittaa kitaran sijaan yleisön naurua ja liikutusta? Olisiko ilmaiseminen yhdessä vastanäyttelijöiden kanssa palkitsevampaa kuin yksinäinen kirjoittaminen ja soittaminen? Onko sillä väliä – tärkeintä lienee ilmaista edes jotain, jotenkin?

* * *

Pelastimme Röllimetsän viimeisen kerran viime sunnuntaina. Toiseksi viimeisen näytöksen aikana kitarastani katkesi G-kieli. Tväng! Soitin kappaleen loppuun ja aloin nauraa vasta väliajalla.

Vaihdoin soittimeen uuden kielen. Se soi tietenkin paremmin kuin vanhat ja kuluneet. Kunpa muitakin kieliä voisi vaihtaa yhtä helposti. Vanhat ja pölyiset ja hikiset sanat voisi vaihtaa uusiin, joilla olisi selkeä, kantava sointi ja kirkkaat huiluäänet. Niillä voisi kirjoittaa uudenlaisia sanoja, saada sanotuksi jotain uutta. Jotain raikasta ja aurinkoista.

Nyt Röllin jälkeen on kesäloman aika. Aika suunnata kohti uusia seikkailuja. Tai ehkä bassokauppaa.

Mainokset

Tarvitaanko virkakielivaltuutettua?

Turun Sanomien tänään julkaistun uutisen mukaan virkakielen kehittämistä pohtiva työryhmä ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin virkakielivaltuutetun virka. Virkakielivaltuutetun tehtävä olisi parantaa viranomaiskielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä.

Kirjoitan tätä postausta iltayhdeksältä; tähän mennessä uutinen on saanut enimmäkseen skeptisiä kommentteja. Monet suomivat julkisen sektorin paisumista ja verovarojen tuhlaamista ”turhuuteen”. Myös virkakielivaltuutetun tarpeellisuus herättää pohdintaa. Esimerkiksi nimimerkki kuka näitä virkoja keksii kirjoittaa:

Eikö itsearviointi riitä?

Kuulostaa todella huvittavalta, että viranomainen ei itse hallitsisi selkokieltä. Millä perusteilla hänet sitten on virkaan valittu? Kapulakielen välttäminen on tärkeää, mutta ihan virka taas sitäkin tarkoitusta varten on hätävarjelun liioittelua, sehän olisi kuin tulkkaamista suomeksi.

Nimimerkki Jonne kysyy:

Eikö virkamiehiä ole valittukaan osaamisen perusteella työhönsä vaan heille pitää opettaa oikeinkirjoitusta ja selkokielisyyttä, alkeita??

Kyllä pitää.

Käännän paljon virkamieskieltä – varmasti satoja sivuja vuodessa. (Joskus purnaan virkamiesten kiemurakielestä täällä blogissakin. Merkitsen ne kirjoitukset tunnisteella kapulakieli.)

Valitettavasti Jonnea ihmetyttävä ajatus on totta: viranomaisten kyky kirjoittaa selkokieltä jättää toivomisen varaa. Jonkin erikoisalan tuntemus tai omien hallinnollisten tehtävien osaaminen ei tarkoita, että henkilö osaisi myös kirjoittaa niistä hyvin.

Viranomaisten joukossa on onneksi ansioituneitakin kirjoittajia ja viestijöitä. Joskus vastaan tule kuitenkin sellaista kapulatekstiä, että merkityksen kaivelu kymmenrivisten virkkeiden viidakosta on todellista aivojumppaa.

Ensimmäinen nimimerkki kysyy, eikö itsearviointi riittäisi. Mielestäni ei, sillä omalle kirjoitustyylille ja tutuille aiheille on helppo sokeutua. Ulkopuolinen palautteenantaja huomaa vaikeaselkoiset kohdat paremmin kuin toinen asiantuntija, joka on rutinoitunut virkakieleen ja tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Hyvä kielenkäyttö vaatii koulutusta, harjoitusta ja palautetta. Sitä saa parhaiten ulkopuolisilta.

Lisäksi virkakielen kirjoittajia saattaa vaivata myös sulkeutuminen omaan kuplaan, jossa on helppo ajatella: ”kaikkihan näin kirjoittavat ja kaikkihan tätä ymmärtävät”. Tarvitaan ulkopuolinen kielenhuollon ammattilainen muistuttamaan tavallisten ihmisten tarpeista, siis selkokielestä ja ymmärrettävyydestä.

Kapulakieli on salakavalaa – välillä ehkä tahatontakin – vallankäyttöä. Jos teksti on vaikeaselkoista, tieto jää saamatta, yksityiskohdat hämäriksi, asiat keskustelematta. Virkamiesten työ jää pimentoon, vaikka se vaikuttaa suoraan tavallisen kansalaisen elämään.

Virkakielivaltuutetulla olisi maassamme paljon työsarkaa. Pitäisikö perustaa virka? Ehdottomasti, jos minulta kysytään.

SKTOL: ”Paras käännös ei ole halvin”

Suomen käännöstoimistojen liitto SKTOL ry ottaa kantaa:

Paras käännös ei ole halvin – Lukijoilta – Turun Sanomat

Åbo Underrättelser -lehti uutisoi äskettäin Turun kulttuuripääkaupungin hankkimista ala-arvoisista käännöksistä.

Lehtitietojen mukaan hankkeessa ovat toimittaneet käännöksiä muun muassa kilpailutuksen voittaneet käännöstoimistot, verkkosivujen toimittaja, kulttuurikeskuksen teippauksista vastaava yritys ja jopa automaattinen Google-kääntäjä.

[…]

Paras käännös syntyy yleensä asiakkaan ja kääntäjän välisestä vuorovaikutuksesta, jossa selvitetään esimerkiksi viestin kohderyhmä ja tarvittava terminologia.

Tämä yhteistyö perustuu halvan hinnan sijaan luottamukseen, sitoutumiseen ja monipuoliseen ammattitaitoon.